Aikansa kutakin

Tämä teksti on ollut jo kauan syntymässä ja nyt sitten tuli se hetki, kun olen tästä varma. Olen jo kuukausikaupalla miettinyt, että tämän blogin on aika päättyä. Ei siksi että kokisin, ettei minulla olisi mitään annettavaa (itseasiassa uskon, että paljonkin olisi annettavaa, vastaavia vegaanitreenareita ei kovin montaa blogimaailmassa ole), vaan yksinkertaisesti siksi, että tämä on koko ajan enemmän ja enemmän taakka kuin ilo. Väkisin pystyisin vielä keksimään tekstin aiheita, mutta siinäpä se, se tapahtuu väkisin. Tässä on huikea ero toiseen blogiini, jota kirjoitan ihan sydämestä ja puhtaasta halusta ja kirjoittaisin enemmänkin, jos olisi siihen aikaa. Se fiilis siinä on mukana, mutta ei ole enää aikoihin ollut tässä.

Aloitin tämän blogin vuonna 2012. Kohta olisi neljä vuotta täynnä. Treeniblogimaailma oli silloin neljä vuotta sitten hyvinkin erilainen mitä se on nyt, se oli paljon pienempi ja yhteishenki oli valtava ja lämmin. Myös minä olin aivan täysin erilainen ihminen mitä olen nyt. Tässä blogissa onkin sitä kautta hieno kasvutarina. Alusta saakka olen kirjoittanut tätä pääasiassa itselleni ja se ei ole koskaan muuttunut. Tämä on ollut oman kehitykseni seurantapaikka ja ns. päiväkirja. Olen ehkä menettänyt mielenkiintoni sen suhteen, että jaksaisin raportoida asioista itsellenikään enää niin tarkasti. Ja kun se on ollut se ykkösmotivaattori, niin aika hiljaiseksi tämä blogi on mennyt, ja ne vähäisetkin päivitykset on tapahtuneet suureksi osaksi pakosta.

Tämä tuntuu luonnolliselta tehdä nyt tässä kohtaa kun muutoksia on elämässä niin paljon muutenkin, suurimpina niistä kissan kuolema ja uusi asunto, jonne viime viikonloppuna muutettiin. Uutta alkua aloitellaan niin monella tapaa ja siinä samassa kun kaikki vanhat huonekalutkin myytiin pois ja ylimääräisestä tavarasta hankkiuduttiin eroon, tuntuu tämä blogikin oikealta jättää nyt taakse.

Blogi jää tänne sivustolle ainakin toistaiseksi ja koskaan en sitä netistä pois ota, eli jossakin tämä tulee aina sijaitsemaan. Jätän myös blogin FB-sivun henkiin ja voi olla, että päivitän sinne jatkossakin jotain kuvaterveisiä, eli sitä kautta voi jonkin verran näitä juttuja vielä seurata. Instagrammiin tulee myös paljon treeni- ja ravintokuvaa, kaiken muun elämän ohessa. Ja se toinen blogini jatkaa eloaan, joskin se on aihepiiriltään sitten kaikkea muuta kuin treeniä.

Blogille olen paljon velkaakin, sillä tämän (ja blogimaailman) kautta on saatu ihan oikeita ystäviä. Se jos mikä on aika valtavan hienoa, etenkin tämmöiselle erakolle.

Ja onhan tämä tämmöinen vähän kuin oma vauva. Oma tuotos, jonka kanssa on eletty monta vuotta tiiviisti yhdessä. Pitkään kirjoitin kuutena päivänä viikossa!

Mutta aikansa kutakin tosiaan ja nyt on tullut aika sanoa tälle blogille heipat. Kiitos kaikille jotka ovat mukana jaksaneet mun juttuja lukea ja myötäeläneet milloin missäkin touhuissa. Ja voi pojat, onhan tähän matkalle mahtunut vaikka minkälaista touhua!

I’ll meet you further on up the road.