Bennachie

Tänään oltiin vuorikiipeilemässä, kuten eilen oli puhetta! No joo, vaellustahan se oli, mutta vuorilla kuitenkin ja siinä kohtaa kun meni vaelluksesta oikeasti kiipeilyksi niin itkuhan siinä tuli. :D Hah! Olen tosiaan korkeanpaikankammoinen, mutta sen kanssa pärjää silloin kun voi luottaa askeleeseen ja siihen, ettei vaan putoa, mutta nyt ei ollut ihan niin kova luottamus. Joten paniikki iski! Tämä reissu ei tosiaan ollut mitään verrattuna taannoiseen vaellukseen Alpeilla, josta kirjoitin silloin  täällä . Siellä oisi sentään voinut henki mennä ehkä tuhanteen otteeseen. :D Tällä reissulla oli se yksi paha paikka vain.

Aamulla oli hieman pukeutumisen kanssa ongelmia, kun ilma oli hankala. Täällä on aina kylmä viima, nyt oli lämpöasteita jokunen ja välillä paistoi aurinko ja välillä ei. Päädyin alusvaatekerrastoon, pitkävartisiin lämpösukkiin + villasukkiin, hieman tuulenpitäviin housuihin (ensimmäinen housuvaihtoehto ei mahtunut päälle :D), fleeceen jonka päälle vielä hupullinen fleece. Jalkaan lenkkarit, kun en bootseissakaan viitsinyt lähteä.. :’) Ja hanskat tietty käteen. Päähän en laittanut mitään, muuta kuin sen hupun sitten kun oli tarvis. Selkään reppu ja kolme kiloa kameraa. Repussa evästä ja juotavaa, sekä varuiksi kaulahuivi jos fleece-takkien kaulukset ei riittäisikään. Ei ollut luvassa mitään useiden tuntien suoritusta, joten mihinkään ihmeeseen ei tarvinnut varautua. Ja vaelluksen kohteenahan oli siis meidän pihaltakin avautuva maisema,  Bennachie -vuoristo (kukkulosto? mäkistö? kumpusto?).

Osa kuvista on puhelinräpsyjä, osa kameralla. Ei aina jaksa vaihtaa kameraan toista putkea. :)

Alkumatka oli metsäisää, oli lunta ja oli vihreää. Tuonne Mither Tapille oltiin menossa. Jossain vaiheessa metsä loppui ja siirryttiin aukealle. Siellä olikin kaikki kävelyreitit ihan lumessa. Yllättävän hyvin lenkkareilla pärjäsi, ei luistaneet näin ylös mennessä. Tuolla tuli jo lämmin kun oli melkein tuuletonta menoa ja aurinko paistoi. Ylös mentiin hyvä tovi. Nenä vuosi solkenaan ja niistin sitä vähän väliä. Heti kun oli viimaa, se otti silmiin ja silmät oli laakista likomärät ja ripset täynnä pisaroita. Onneksi olin liikenteessä ihan naturellina, eli vapaasti sai silmiä pyyhkiä. :D Hanskat laitoin pois kun niitä ei tarvinnut ja huppu ei vielä ollut päässä.

Jossain kohtaa ensimmäisen nyppylän päälle päästessä alkoi kuitenkin viimakin käydä kovemmaksi kun oltiin niin ylhäällä ja aukealla. Huppu meni päähän eikä sieltä enää poistunutkaan. Hanskatkin piti laittaa käteen taas. Mutta muuten ei kyllä ollut kylmä, eli vaatetta oli sopivasti.

Huppupäinen kuvaaja kuvaa kuvaajaa. Ensimmäisen nyppylän jälkeen laskeuduttiin alemmas ja kohti seuraavaa nyppylää. Tossa oli kiva kävellä, ei luistanut eikä tarvinnut poukkoilla missään kivikossa tai vastaavassa. Ripeästi pystyi etenemään. Mä tahdon aina mennä ripeästi jos on mahdollista, en tykkää semmosesta hissuttelusta. :D

Tonne seuraavaksi. Ihmisiä näkyi siellä huipulla ja muillakin huipuilla. Paljon oli koiranomistajia liikenteessä, oli juoksijoita, oli jopa pyöräilijöitä, jotka liikkuivat hirveetä vauhtia alas mäkiä. Yhdessä kohtaa tuli vastaan joku nuorisoporukka. Täällä nuoriso pukeutuu siis eniten kummallisesti ikinä. Ei niillä oo talvellakaan vaatetta päällä. Pakkasella mennään shortseilla ja t-paidoilla. Ihan käsittämätöntä! Tässä porukassa, siinä kun vuorelta laskeutuivat, oli mm. pari tyttöä, joilla oli sukkahousut (tai kalsaripöksyt) ja minishortsit niitten päällä. Käsittämätöntä! En uskaltanut katsoa oliko vielä korkkaritkin jalassa.

No mites sitten siellä toisella nypyllä kävikään? :D Oli todella luminen, kivikkoinen ja jyrkkä nousu, semmoista kunnolla talsittua lunta, eli liukasta. Oli liian isoja harppauksia ihan siellä viimeisessä nousussa, etten päässyt enää ylös, koska en voinut yhtään luottaa askeleeseeni. Mies meni ensin ja koitti auttaa, mutten uskaltanut edes niin, koska jalka olisi saattanut lipsahtaa. Ja sitten siinä tuli pieni paniikki. En löytänyt mitään kohtaa mihin jalkani saisin, en mitään reittiä mistä nousta, en uskaltanut katsoa taakse enkä alas ja kohta mitään enää nähnytkään, kun tärisin siinä sitten ja koitin hengitellä ja räpsytellä silmiä kuivaksi että näkisin. :D Takaa pörhälsi ohi joku juoksutrikoinen mies joka hirveellä vauhdilla harppoi vaan eteenpäin askeleitaan miettimättä ja kiipesi ylös kuin mikäkin pikkuapina (:’D) ja minä tärisen siinä huppu päässä ja pillittää vollotan. No, selkeää se oli ettei siitä päässyt. Ei myöskään tiedetty pitääkö samaa reittiä tulla takaisin ja se oli se ratkaiseva asia, että ei kyllä todellakaan enempää asiaa edes mietitä. Sain jotenkin siitä käännyttyä kun mies meni ohitseni alemmas ja antoi tukea. Pikkasen jalat tärisi, mutta onnistuihan se. Tarkoitus oli heittää evästä huiviin siinä huipulla, joten nyt oltiin sitten melkein siellä eikä korkeemmalle enää oltu menossa, niin siitä katottiin kuiva kallio penkiksi ja eväät esiin. Siinä istuessa oli syke vielä satakolmekymmentä, eli paniikkia vielä päällä. Hotkaisin banaanin ehkä nopeemmin kuin koskaan olen banaania syönyt :D ja lisäksi eväänä mulla oli raejuustoa (veikkaisin, että lähemmäs parisataa grammaa), johon olin sekoittanut valmiiksi saksanpähkinöitä ja auringonkukansiemeniä. Upposi hyvin, oli ihan kylmää kun ilma oli sen verran kylmä. Todistusaineistoa puoliksi syödystä ateriasta (tärisevin käsin laukaistu kuva, ihan vaan teitä varten, olkaa hyvät <3).

Tää oli syöntipaikan maisemia. Mua hirvitti katsella. Ja sitten matka alas. Vähän hirvitti, mutta suurin paniikki oli mennyt ohi. Ei ollut kovin hankala lasku, tuossa ei juuri ollut liukasta ja siinä oli sellaisia kivoja, kuivia, kivenmurikoita melkein koko matkan alas asti. Niihin sai laitettua jalan aina kivasti ja se stoppasi juurikin hyvin. Sitten olikin jonkin matkaa samaa reittiä, sitten vähän eri reittiä ja sitten taas samaa reittiä se koko alun nousuvaihe metsineen kaikkineen. Sitä ennen kuitenkin piipahdettiin vielä yhdellä huipulla, jonne oli selkeästi helppo mennä. Tosin takaisin tullessa taas ihmeteltiin, että oliko se oikeasti niin jyrkkä, mutta ylös ainakin pääsi sujuvasti. :’)

Vihreetä. Kohta perillä autolla taas. Vaellukselle (eiku vuorikiipeilylle!) tuli mittaa 9.62km, aikaa kului kaksi tuntia ja viisikymmentäviisi minuuttia. Keskisyke oli 131 ja maksimit 169. Kaloreita Garmin sanoi palaneen 590. Reitti näytti tältä ja jokunen datapläjäys tältä:

Kotona (noin viidentoista minuutin kuluttua) pikasesti jotain ruokaa. Miehelle pakastevihanneksia pannulla erilaisine lisukkeineen ja mulle salaattia, johon tuli päärynää, eilisiä lanttulohkoja ja linssejä + sipulia, raejuustoa ja auringonkukansiemeniä.

Ja sen jälkeen kahvia. <3 Noiden jälkeen on tässä noin neljän tunnin sisällä uponnut hirveä annos soijajogurttia lisukkeineen (ananasmurskaa, kuivattuja luumuja, smoothieta, auringonkukansiemeniä ja kardemummaa). Ei mennyt kauaa kun tein vielä banaanijätskiä taas, kahdesta banaanista ja muutamasta kuivatusta luumusta. Vähän maitoa ja smoothieta sinnekin. Nyt on hetkeksi massu täynnä. Ei ihan taida plussille tänään päästä, mutta kerrankos sitä taas. :) Tänään tietysti syödään vielä, onhan kellokin vasta puoli kahdeksan. Huomenna saa nukkua pitkään (eli vain siihen asti, että kissa herättää).

Toivottavasti teillä on ollut kiva päivä. Meillä oli. Kaksi vuotta tuli kuluneeksi siitä kun mies minua kosaisi. :) Hih!

p.s. kuvia reissulta lisää nähtävissä  täällä .