Hengissä.. juuri ja juuri!

Vaellusrapsaa eiliseltä luvassa nyt. Ensin täytyy todeta, että en ole vastaavaa urheilusuoritusta tehnyt koskaan. Tämä oli rankin ikinä. Ei ole jalat olleet vastaavalla tavalla koskaan niin kovilla eivätkä ole milloinkaan olleet näin kipeät, ei yhdenkään kunnon jalkatreenin jälkeen. Tämä oli jotain ihan muuta..

Reittiä luennehdittiin vaikeaksi. En tiennyt, mitä se tarkoittaisi, mutten osannut aavistaakaan, että se tarkoittaisi sitä, että olet oikeasti hengenvaarassa tai suuressa loukkaantumisriskissä. Jos jalka pääsisi lipsahtamaan, putoaisit alas. Suurimmaksi osaksi matkalla ei ollut mitään turvavälineitä, mitään mistä pitää kiinni, muuta kuin satunnaisia puskia tai kallionulokkeita. Ihan muutamassa harvassa kohdassa oli pienellä pätkällä vaijeri pultattu kiinni, josta saattoi pitää kiinni. Suurimmaksi osaksi reitti kulki ihan siellä vuoriston kyljessä, parinkymmenen sentin levyisiä polkuja, irtokiveä, mutaa, sohjoa, kivikkoa, juurakkoa, hirvittäviä harppauksia. Ja jyrkkää.. Ei ollut montaa kohtaa, jossa olisi uskaltanut luottaa siihen, että askel pitää. Korkeanpaikankammoiselle tämä oli aikamoista shokkiterapiaa. :D

Repussa raahasin tietysti lisäpainoa kivasti, eli evästä ja vaatetta ja vettä ja kameraa + putkea. Eiköhän siinä tullut viisi lisäkiloa tähän tyttöön. Voinette kuvitella, missä kunnossa on hartiat nyt.

Ensimmäiset kahdeksan kilometriä oli nousua ylämäkeen. Starttasimme korkeudesta 830m ja huipulla oltiin korkeudessa 1,95km. Tähän kahdeksaan kilometriin meni kolme tuntia ja kuusi minuuttia.  Ja se oli hyvin pitkälti tuskaa. Alla taulukkoa näistä ensimmäisestä kahdeksasta kilometristä. (Kalorinkulutus on muuten juoksun mukaan, joten se tuskin täysin pitää paikkansa.) Aika kauniisti se syke nousi. Tuon ylemmäs ei noussut, koska oli pakko pysähdellä välillä. Tekee pahaa tuo korkea syke pidemmän päälle, särkee korviin, en sitten tiedä miksi. Limaa nousi kivasti kurkkuun kun hengästyi ja nenä alkoi vuotaa ja sai niistellä. Kiroilin aivan hirvittävästi. :’D Ja kyllä, oli liki ettei itku päässyt.

Ensimmäinen kuva: alkumatka oli tällaisessa märässä, kivikkoisessa ja mutaisessa menoa ylös. Toisessa kuvassa näkyy tuon osion jälkeistä nousua. Kolmannessa kuvassa näkyy maisema, kun kuvittelin, että pahin oli ohi, mutta voi, miten väärässä olinkaan. Tuonne kaukana näkyvälle huipulle meidän reitti vei. Tuossa kohtaa takana päälle kolme kilsaa ja tosiaan, vasta kahdeksan kilometrin kohdalla oltiin huipulla. Eli tästä se pahin vasta alkoi..

Katsokaa noita pieniä ihmisiä! Onneksi näkyvät kuvissa, niin saa osviittaa siitä, miten jyrkkää mäkeä mentiin. Nilkan asento oli äärimmilleen taivutettuna. Kättä ojentamalla olisi varmaan voinut koskea tietä kumartumatta juurikaan. Alhaalla näkyy kaupunki. Sieltä me lähdettiin. Välikuolin oikeasti monta kertaa tämän nousun aikana. Huusin myös miehelle, joka koitti keskustella, että pitää nyt vaan suun kiinni ja puhutaan sitten vasta ylhäällä. :’D Hitain kilometri nousun aikana oli 33min/km ja keskimäärin noin 25min/km. Onneksi oli Garmin, joka kertoi kaikenlaista kivaa dataa aikana ja sen jälkeen.

Jalat toimivat kiitettävästi, ei kramppeja ollenkaan eikä suurempia hapotuksia ennen kuin vasta ihan nousun loppuvaiheilla. Syke oli se, mikä määritteli tuon tahdin ja tauot, ei jalat. Huomaa hyvin minun ja kestävyysliikkujan eron tässä touhussa, kun miehen syke nousee tiettyyn pisteeseen ja kun rasitus pysyy samanlaisena, se syke pysyy siinä eikä nouse enää. Itselläni se ei taas lopeta nousua ennen kuin pysähdyn, vaikka rasitustaso pysyy kuinka samanlaisena. En tosiaan tämäntyyppistä huippurankkaa urheilua harrasta, siinä missä mieheni on maratoonari.

Mutta voi sitä tunnetta, kun pääsi ylös asti.. Kyllä oli maisemat sen kaiken arvoiset. Aivan huikeeta.

Jaloissa ei tuntunut mitään, kun pääsi taas tasaiselle. Vauhti hieman muuttui, kun ei tarvinnut kiivetä.. :) Tuosta eteenpäin oli jonkin aikaa tasaisempaa, kunnes alkoi lasku. Alkuperäinen reittisuunnitelma meni uusiksi kesken kaiken, kun oli vähän turhan vaarallinen se suunnittelemamme reitti. Sohjoista lunta, lammikoita ja mutaa, hyvin, hyvin kapea polku ja suora pudotus alas, eikä mitään mistä pitää kiinni. Koitettiin mennä sitä reittiä, mutta se oli aivan järjetön. Piti kääntyä ympäri. Tässä kohtaa alkoi ensimmäistä kertaa hirvittää, sillä oli ihan todellisessa riskissä pudota. Jalat alkoi kivasti täristä, kun koitti hakea tukevaa jalansijaa, jota ei ollut. Näkyi muutkin sieltä kääntyvän ympäri. Otettiin siis toinen reitinpätkä, joka onneksi meni siinä vieressä. Se lähti kutakuinkin alaspäin, ensin loivasti, josta olin hyvin iloinen, kunnes ymmärsin, että se tarkoittaa erittäin jyrkkää sitten siitä eteenpäin. Ei sekään mitään, jos olisi ollut turvallinen, mutta voi pojat, millaisessa maastossa sitä piti mennä.

Tää oon mää, jolla on lippis päässä ja kamera kaulassa. Irtokiveä, kallionkielekkeitä, pitkiä harppauksia, kapeita polkuja, mutaa. Välillä loikittiin vesiputouksen aikaansaaman virran yli. Välillä piti ihan tosissaan vähän vuorikiipeillä. Yhtäjaksoiselle laskulle tuli näitä pitkin mittaa viisi kilometriä ja aikaa siihen kului kaksi tuntia ja kolmekymmentäkahdeksan minuuttia.  Alkumatka oli takareisi- ja pakaratreeniä sekä myös hyvää pohjetreeniä, tämä oli erittäin tehokasta etureisitreeniä. Nilkat oli kovilla, kun olivat koko ajan ojennettuna. Juuri yhtään ei kuitenkaan hapottanut, ja krampeista en kärsinyt kertaakaan. Etureisissä kyllä tuntui ja polvissa myös, sillä koko tuon ajan olivat ihan jatkuvassa jännityksessä. Siis aivan hullua touhua! :D Alastulomatkan loppuvaiheilla aina pysähtyessä jalat tärisivät. Hitain vauhti tämän viisikilometrisen aikana oli 46min/km ja keskimäärin jotain 33min/km luokkaa. Eli hitaammin tultiin alas kuin noustiin ylös. Se oli kyllä selvää, sillä oli sen verran vaikeakulkuista tämä touhu. Muutamaan kertaan piti oikeasti miettiä, että miten hitossa pääsee jostain kohtaa muka etenemään putoamatta. Välillä hoin, etten varmasti pääse, en pysty. No pääsin ja pystyin kuitenkin. Mutta ei se aina hauskaa ollut, sen verran välillä pelotti ja jalat tärisivät, ja yhtään ei voinut luottaa, että ei putoaisi. Muutaman kerran hypähti sydän kurkkuun kun jalka vähän lipsahti ja kerran meinasin tehdä spagaatin (en ole oikeasti niin notkea), kun toinen jalka lähtikin vauhdikkaasti alas mäkeä ja toinen tahtoikin ylös. Ehkä pienoinen ihme, että mitään ei sattunut. Kiva oli myös bongata matkalla verinen kivi. Mitä lie siellä tapahtunut. Hyi.

Laskun taulukko viiden kilometrin osalta tässä:

Keskisyke, maksimisyke, kcal Matka alas tuntui oikeasti ihan loputtomalta. Tuntui, ettei maanpinta lähene koskaan. Jotenkin sitä silti selvisi, hirvittävästi kiroillen tietysti. Siis olisitte kuulleet minut. :D Ehkä parempi, että ne sanat jäi vaan sinne Alppien korville..

Loppumatka alas olikin mukavaa polkua, vaikka pienikin alamäki otti ihan kiitettävästi etureisiin sen kaiken jälkeen. Ja vaikka alas pääsi, ei se suinkaan tarkoittanut matkan loppua. Vielä piti autolle päästä ja sinne oli jokunen kilometri matkaa. Alhaalla oli aika huikeaa katsoa maisemia ja ajatella, että tuolla ylhäällä vuorella me juuri oltiin. Ja jos oltaisiin tätä reittiä lähdetty toiseen suuntaan, en olisi edes startannut. Jos olisin tämän vuoren nähnyt, että tuonne pitää kiivetä.. Phyh, en oo menossa! :D Eli onni, että mentiin näin päin.

Olihan se hemmetin hienoa. Seitsemän tunnin patikointi.  Seitsemän tunnin erittäin rankka jalkatreeni. Tuli varmasti treenattua koivet monipuolisesti, kun oli eritasoista nousua, erilaisessa maastossa, välillä harppoen ja välillä lyhyillä askelilla. Oli laskua eri tavoin, oli sivuttaislaskua, jossa taas pääsi eri lihakset töihin. Yhtään rakkoa tai hiertymää ei tullut (en kyllä odottanutkaan tulevaksi). Mutta jalkoihin todella sattuu nyt. Nilkat, pohkeet, sääret, reidet, takapuoli. En kävele kovin kauniisti.. :’D Koskaan ei ole normaalin, vaikka sitten kuinka tehokkaan, jalkatreenin jälkeen ollut tällaiset tuntemukset. Onhan se seitsemän tuntia aina enemmän kuin puolitoista tuntia.. :D Lisäksi olen vasta tänään iltapäivällä saanut tuntoa takaisin pariin varpaaseen, jonka totesin eilen tunnottomiksi kun kotiin päästiin. En sitten tiedä mikä niistä tunnon vei. Edelleen turtuu välillä.

Eväinä mulla oli tuolla reissulla omenoita, banaaneita, protskupatukoita ja Elovenan välipalakeksejä. Hiilareissa tietysti painotus. Vettä olisi kulunut enemmän kuin mitä uskalsi juoda, kun pelkäsi sen loppuvan kesken. Autossa sitten tulikin ryypiskeltyä vesivarastot tyhjiksi ja kotona jatkui samanlainen meininki. :D Tänään on edelleen janottanut. Eilen alkoi kesken vaelluksen myös sellainen polttava ällötysfiilis jossain ruokatorven alaosassa, vähän kuin närästys muttei kuitenkaan. Vedellä se aina helpotti, olisiko sitten ollut nestehukkaa. Tänään on ohimennen vaivannut vieläkin, mutta huomattavasti vähemmän jo. Eipä tuolla vaellessa nälkä tullut kertaakaan, mutta söin säännöllisesti, koska tiesin että keho sitä kaipaa ja varmasti kulutus on todella suurta koko ajan.

Kalorinkulutukseksi Garmin antoi 2065kcal, mutta tuo on juoksun mukaan. Jälkeenpäin vaihtaessani treenin vaellukseksi se ei sitä vaihtanut mihinkään suuntaan. Endomondo taas heitti reilusti ylöspäin kun muutin ja antoi 4052kcal, mikä on kyllä ehkä vähän liikaa. Olisiko sitten todellinen jotain kolmentonnin pintaan. Keskisykkeeni reissulla oli 143 ja maksimit nousussa 178. Kilometrejä tuli 18.90km ja aikaa kului sen seitsemän tuntia ja seitsemän minuuttia.

Yllättävän vähän väsytti illalla kun kotiin pääsi. Valvottua tuli lähes yhteentoista. Olin varma, että uni maistuu hyvinkin pitkään ja kelloa ei tosiaan laitettu soimaan. Seitsemältä sitä nousi. Oli siinä sentään kaksi tuntia extraa normaaliin nähden. :) Tänään onkin lepäilty ja tarpeeseen tulee. Saa nähdä miten huomenna mahtaa treeni kulkea vai kulkeeko ollenkaan.. Sunnuntain jalkatreeni on ehkä pienoinen arvoitus, mahtaako sitä siihen mennessä vielä palautua.

Olen fiilistellyt, että tämä vaellus oli minun maraton. Ei kilpailumielessä tehty, eli ei satalasissa painettu, vaan sellainen kun juostaan yksin, tavoitteena ei aika vaan se, että suoriutuu sen kokonaan. Sellainen tämä oli minulle. Ikinä en ole mitään näin rankkaa tehnyt. Ja kun miettii vielä senkin, miten ohutta tuo ilmakin on tuolla. Mitään tällaista ei pystyisi Suomessa tekemään. Ei Suomessa ole näin korkeita kohtiakaan! Lisäksi uskon, että Suomen mittakaavassa ’vaikea’ vaellusreitti ei tarkoita hengenvaarallista. :’D Mieheni sitä arvuutteli etukäteen, että voi reitit mennä sitten jossain kunnon pudotuksen reunoilla ja että mitenköhän minä siellä pärjään kun olen korkeanpaikankammoinen, ja minähän vastustin kovaan ääneen, että ei ne nyt ihmisiä sinne hengenvaaraan pistä! No, olinpa väärässä ja myönsin sen kyllä kesken matkan. :D

Meillähän oli viime viikolla ensimmäinen hääpäivä. Suunnitelmamme meni sen päivän osalta ihan plörinäksi erinäisistä syistä, ja siksi päätettiinkin ennen lähtöä, että tämä vaellus on meidän hääpäiväaktiviteetti. Tämä oli niin meitä. Huippurankkaa, liikuntaa, kauniita maisemia, valokuvausta, huikeita kokemuksia. Ihan parasta! Tämä kokemus ei unohdu.

Mutta yksi asia on silti harvinaisen selvä.. Ei muuten koskaan enää tuonne uudelleen.

Tämän jutun maisemakuvat ja paljon lisää löytyy  täältä .