Herkuttomia vuosia ja hupenevia tunteja

Kyllä tämä on yhtä puurtamista pitkälti aamusta iltaan täällä, mutta en valita (paljoa :D). Muutto lähestyy nopeammin kun ehtii tajutakaan, tunnit päivissä vilisee vaan silmissä. Jonnekin väliin niitä treenejä ja syömisiä onneksi tuntuu ainakin jonkin verran mahtuvan! Eilen mahtui iltapäivälle se aikomani jalkatreeni, joka varsin iloisesti oli myös polvikivuton. o/

Edellisessä postauksessa noista polvikivuista kertoilin, niin niistä ei tässä sen enempää, muuta kun että ei tosiaan vaivannut. Ei ainoassakaan kyykyssä, eikä missään asennossa. Iloinen asia! Kyllä se rullaaminen on vaan hieno juttu, enkä ole varma miten sitä on ennen pärjännytkään ilman.

Hirveän hikinen treeni oli. Ja olin aivan kuollut jo ensimmäisten sarjojen jälkeen. Ihan niin kuollut, että silmät oisi tahtoneet ehkä mieluummin kiinni kuin auki. Kaikki tämä muuttohässäkkä ihan varmasti vaikuttaa tuohonkin, ja olihan siinä kunnon treeniäkin ensimmäisistä toistoista lähtien. Mitenkään tavatonta mulle ei ole väsähtää jalkatreenistä niin, että sen jälkeen on joskus kopsahtanut pää pöydälle siinä kun on palkkarin saanut pöydän ääressä nautittua. :D Sen verran fiksu olin kuitenkin, että kun lopun vatsalihastreeni ja kylkien veivaaminen tuntui ihan kamalalta ajatukselta, jätin ne tekemättä. Muut tekemiset kutsuivat ja ne nyt ovat tällä hetkellä tärkeämpiä kuin vatsojen veivaaminen. 55min meni jalkatreeniin aikaa ja sen tunnen tänään koko alavartalossa.

Treenin jälkimainingeissa jatkui varsin ihanainen tehtävä, eli pakastimen syöminen tyhjäksi. Pussillinen tämmöisiä repunoita siellä oli. Kunnon paksuja lankkurepunoita. <3 Arvoiltaan samanlaiset kuin meidän käyttämät uuniperunat, eli mitään ylimääräisyyksiä näissäkään ei ole. Itse pyöritin valkosipuliöljyssä ja ripottelin vähän suolaa. Ihan tajutonta herkkua! Rapsakka pinta ja pehmoinen sisus. Mmmmhhhhh. <3 Ja kyllä, hain lisää.

Tänään sitten tulikin täyteen kolme vuotta siitä kun olen viimeksi niitä perinteisimpiä herkkuja maistellut. Tuntuu, että vasta siitä on hetki aikaa kun kirjoittelin  kaksivuotiskatsauksen  asiasta, mutta vuosihan siitä on vierähtänyt. Sieltä voi kukin käydä lukemassa mun herkkuhistoriastani ja miksi ne on pois jätetty. Sen verran siihen tekstiin on eroa, että enää ei mene Questin patukoita kuin hätätapauksessa (koska vatsa) ja suolaa lisäilen jonkin verran joka päivä, koska en saa sitä juuri mistään muuten ja ihminen sitä tarvitsee jonkin verran, jotta keho ylipäätään toimii. En ole varma, oliko muitakin juttuja. Mutta nuo nyt ainakin. Kolme vuotta. Aika jännää. En kyllä osaa olla asiasta ylpeä tai koe saavuttaneeni mitään ihmeellistä, toisin kuin kahden vuoden kohdalla kirjoittelin. Kun ei tässä mitään taistelua joudu käymään. Tämä on vaan ihan normaalia elämää mulle.

Tänään olisi ollut vuorossa taas treeniä, olkapäitä, ojentajia ja hauiksia, mutta koska muuttokuviot, niin päivä meni muissa asioissa. Huomenna uusi yritys. Huomenna ei pitäisi olla mitään niin ihmeellistä, että treeni jäisi tekemättä. Yksi aerobinen jäänee vaan tekemättä, ellen tee sitä lauantaina. Mutta aerobista saa tällä hetkellä joka päivä ja pitkin päivää, sillä tätä tekemistä täällä on niin paljon ja luonteeltaan se on sellaista, että hiki lentää. Vähintään yhtä paljon, ellei jopa enemmän, kuin crossaillessa. Crossarilla tahtoisin silti vielä kerran pyrähtää (vaikka The Big Bang Theoryn kaudet loppuivat yhyy!), sillä sen kanssa tulee jonkin verran taukoa ennen kuin muuttomiehet sen toimittavat muiden tavaroiden kera uuteen asuntoon. Ja kun satun siitä tykkäämään. Mutta katsotaan. Ei se prioriteetti ykkönen ole kuitenkaan tässä vaiheessa.

Tänään tyhjättiin pakkanen kaikista ruoka-aineista, joita tässä tahtoo ja kykenee enää sieltä syömään. Eli loput pinaatit päätyivät perinteisesti lettusiin. Täytteenä ihan vain raejuustoa, kun mitään jämiä ei ollut jääkaapissa tyhjänpanttina. Eikä nämä kyllä mitään muuta kaipaakaan. On ne vaan hyviä.

Huomenna jatkuu aherrus. Vähiin käy päivät!