Huipulla tuulee, eli Bennachie II

Eilen käytiin toistamiseen vaeltelemassa viereisellä Bennachiella. Helmikuussa ei päästy kiipeämään huipulle asti, koska mullahan tuli itkupaniikki. :D Silloin oli tosiaan lunta ja jäätä ja turvallista jalansijaa ei ollut. Ja kyllä, olen korkeanpaikankammoinen. Tällä kertaa ei ollut lumi tai jää esteenä ja siksi hyviä syitä ei ollut olemassa, että miksi jäisi se huippu valloittamatta. Se oli siis jo etukäteen päätetty, että sinne ylös asti mennään!

Aamulla kissa herätti joskus kuuden jälkeen, kuten nykyään joka ikinen aamu. Syötiin siinä aamupala ja toinenkin (peruspuurot raejuustolla ja kunnon rahka-annos vielä hetken päästä perään) ja niiden voimalla uskalsi lähteä jo kotoa. :) Päälle suht lämpimästi, lähinnä tuulen varalta. Kovin kylmä ei täällä vieläkään ole. Vartissa oltiin alueen parkkipaikalla ja kello oli kymmenen pintaan, kun lähdettiin kipuamaan. Mukana matkasi myös sykemittari, ensimmäistä kertaa sitten kevään, jolloin heivasin sen, koska se syke oli tipahtanut ja sitä masensi katsoa ( no se kilpirauhanen ). Ajattelin vertailla helmikuisia sykkeitä tähän reissuun, jotta saisin osviittaa, että onko yhtään asia normalisoitunut.

Alkumatka oli kunnon metsän keskellä menoa, ihanan raikasta ja vihreää. Helmikuussa nämä maisemat menikin vähän hukkaan, mutta nyt niistä pääsi nauttimaan. Metsänousun aikana ei tainnut yhtään ihmistä tulla vastaan, vaikka pitkä pätkä on. Parkkipaikalla oli ollut monia autoja, joskin suurin osa niistä ihmisistä saattoi kyllä olla jossain muissa aktiviteeteissa kuin vaeltamassa. Tuossa nousun aikana bongasin myös ihanaiset kivilaatat, joissa oli kaiverrettuna minusta hirmuisen hieno teksti. Laatat päättyivät kivipenkille, jossa voi istuskella ja kuunnella metsää.