Kanjonin kautta putoukselle

Marraskuun pimeys pisti katselemaan aurinkoisia kuvia lapin kesästä. Niitä riittääkin mukavasti… Parhaimpia paloja Kevon vaelluskuvista tuleekin nyt tässä seuraavassa setissä. Enjoy!

Toinen päivä Kevon reitillä oli maisemahuumaa. Välillä melkein unohti, että jotain kohtaa kropassa kolotti. Peba-osasto ei tykännyt siitä, että koitin korjata kumaraista menoasentoa pystympään, ja protestoi aika ajoin. Alkumatka olikin yhtä säätöä, sekä rinkan että asennon. Yhtä remmiä kireämmälle, toista löysemmälle, kolmatta eri kohtaan, ja sitten kaikki takaisin, ja uusi kierros. Välillä löytyi kropasta joku uusi kolotus ja rinkasta irralleen jääneitä klipsejä. Mutta päädyttyäni johonkin kompromissiasentoon ja laitettuani kaikki klipsit kiinni, alkoi homma toimia. Tai sitten kroppa vaan tottui rinkan kantamiseen. Todennäköisesti jälkimmäistä.

Mutta siinä se sitten oli, ensimmäinen aamu Kevon reitillä. Winde ”the herätyskello” herätteli meidät Saaran kanssa lempeästi eli kieriskelemälle meidän tyynyllämme niin, että teltta meinasi kaatua. Kätevästi myös Toni heräsi tämän naapuriteltan tohinan ansiosta.

Aamutuimaan, klo 10, saimme itsemme veivattua taas polulle, joka kiemurteli heti tunturin rinteille. Kohde oli 8,5 km päässä oleva Skolonjouvcca, jonne pysähdyttiin lounaalle. Sieltä oli sitten vielä 6,4 km yöpymiskohteeseen, eli putoukselle.

Lounastauon ja sammakkobongauksen….

…jälkeen kiivettiin pieni pätkä polkua, kunnes avautui mahtava maisema Kevon kanjoniin! Siinä sitten meni aikaa puolisen tuntia, koska piti kuvata kanjonia joka suunnasta, selfieitä ja ei-selfieitä, ryhmäselfieitä ja kenkäselfieitä. Vaikka olinkin kuvista nähnyt paikan, niin onhan se livenä ihan eri juttu. Uskomaton paikka!

Lopulta, jo yhden kännykän kameran mentyä tilttiin, maltoimme jatkaa matkaa kohti yöpymispaikkaa putouksella. Ennen putouksen taukopaikkaa oli myös ensimmäinen vesistön ylitys. Ja kas ne ekat portaatkin, joita jo vähän odottelinkin, että missäs ne… Jostain reitin kuvauksesta olin bongannut, että reitillä olisi paljon jyrkkiä portaita. Näin jälkikäteen kultaisissa muistoissa ne portaat eivät kyllä olleet mitenkään ylivoimaisia. Ainakaan alaspäin mentäessä.

Näihin tunnelmiin. Hyvää ja toivottavasti aurinkoisempaa syksyn jatkoa. Jatkan tarinaa ehkä vielä ennen joulua… :)

Artikkelikuva: Toni Tuomala