Kehomietteitä

Jos vihdoin olisi sen verran aikaa, että ehdin tätä asiaa pohtia täällä. Nimittäin tätä juuri tässä, tämänhetkisessä kropassa elämistä. Ne, jotka eivät tiedä tätä mun kehotaivaltani, niin mahdollisimman lyhyesti näin:

Olen pienestä pitäen ollut alipainoinen, ihan siis suurinpiirtein sieltä lähtien kun olen vauvanpyöreydestä eroon päässyt. Kunnes sitten sain syötyä itseni vähän toisenlaiseen kuntoon (tarina tästä koko jutusta ja syistä löytyy kirjoitettuna  tämän linkin  takaa). Ja silloin olinkin liian suuri minuksi, vaikka paino oli edelleen ihan normaali (56kg):

Näitä kuviahan on täällä blogissa muutama muukin, mutta tuossa nyt yksi niistä ajoista. Sitten jostain tuli kipinä treeneihin ja terveellisempään elämään, enkä vieläkään tiedä oikein mistä se tuli. Oma olo oli ainakin todella huono, enimmäkseen fyysisesti. Ja siitä tämä lähti. Pääsin sellaiseen kuntoon, jossa viihdyin silloin tosi hyvin (paino noin 47,5kg). Mutta sitten alkoi muut terveysjutut vaivata (mm. aivoinfarktiepäily) ja lopuksi samaan syssyyn vielä sain keuhkokuumeen ihan tyhjästä, jonka takia paino putosi kolme kiloa yhdessä viikonlopussa. Sitten olinkin aivan liian pieni ja sellaiseksi jäin pitkäksi aikaa. Mun kroppa vetää siis luontaisesti painon alas. Saan syödä paljon enemmän kuin moni muu, ilman, että paino heilahtaa mihinkään suuntaan.

Treenailin kuitenkin koko ajan, mutta edistystä ei juuri missään näkynyt. Vatsalihakset mulla oli, mutta juuri muuta ei sitten ollutkaan. Kunnes tuli vuosi 2012, jolloin asusteltiin Saksassa, ja touhusta alkoi tulla vähän tavoitteellisempaa. Lopulta paino asettui lukemaan 46,5kg ja siinä pysyi. Ja olin oikeasti elämäni kunnossa. Kiloja ei paljon ollut, mutta eipä niitä ole mulla koskaan ollut paljoa.

Mä en ole ikinä voinut niin hyvin kuin tuolloin. Vaikka tuo koko ja paino on omaan makuuni aivan liian pieni, nyt kun sitä jälkikäteen katson, niin olin joka tapauksessa täysin terve, energinen, iloinen, kaikkea sellaista. Olin onnistunut jotenkin elämään sellaista elämää, että tein kaikki täysin optimaalisesti. Sen hetkistä kroppaa ajatellen. En pysty edes uskomaan, että tulen koskaan voimaan yhtä hyvin kuin silloin. Varsinkin, jos se vaatii sen mitä se silloin vaati. Ei sillä, että olisin koskaan silloin tehnyt mitään mikä olisi tuntunut vaatimiselta, mutta nykyään se sama tuntuisi. Silloin tein vain asioita, mistä nautin suunnattomasti. Kuusi punttitreeniä joka viikko, kolme aerobista, joista osa oli jopa kolmen tunnin kävelylenkkejä (kameran kanssa haahuilua, koska Saksa <3). Ja ruokaahan meni päivässä pääsääntöisesti 1600kcal – 1800kcal. Se oli silloin tarpeeksi, silläkin kehittyi, sillä oli energiaa. Nykyään menee melkein tuplat. :D

Tuolloin mulla oli myös elämäni ensimmäistä kertaa – ja toistaiseksi ainoana kertana – takapuoli, mikä oli kiinteä. Pieni, pikkuruinen, mutta kiinteä. Ei koskaan, ei missään muussa painossa mulla ole sellaista ollut. Ikinä en olisi uskonut, että kuvaan joskus takapuoleni bikineissä ja laitan sen nettiin! Olin siitä ihan tajuttoman iloinen. Ongelma-alueeni ei ollut enää ongelma-alueeni. No, nuo ajat on nyt taakse jäänyttä aikaa.. :D

Sitten innostuin taas syömään vähän enemmän ja koittamaan josko sitä lihasta saisi kasvatettua lisää sitä kautta, kun en sillä saralla oikein kehittynyt siihen malliin kun halusin, vaikka olinkin ihan hurjan tyytyväinen. Aloin siis syödä plussakaloreita ja painokin nousi. Samaan syssyyn muutettiin Skotlantiin ja alkuun lomamökissä asustellessa ei kunnon punttivermeitä (kyykkytanko ja -teline) ollut mukana, vaikka paljon muuta olikin. Jalkatreenit oli siis vähän kevyempiä kuin normaalisti. Ja hyvin nopeasti menetin sen silloisen pyllyni. Enkä ole sitä saanut tähänkään päivään mennessä takaisin. Jatkoin plussia syksystä kevääseen asti, jolloin aloin tiputella ylimääräisiä pois. No, siinä kävikin niin, että kun samaan aikaan tulee elämään sellainen aivan hirveä stressijakso ja ruoka ei maistu ja liikunta on ainoa, mikä maistuu, niin kilpirauhanen siinä alkoi oikutella. Eikä kroppa ollut enää koskaan sama, kuin mitä se oli tuolloin kesällä 2012. Vaikka olin samassa painossa, keho oli silti kaikkea muuta kuin kiinteä. Takapuoli oli edelleen rupsahtanut. Ihon alla oli venyvää massaa. Ja olin pitkälti menettänyt kaiken sen lihaksen, mitä olin siinä välissä saanut. Paitsi tietty vatsalihakset. Ne tuntuu pysyvän aina vaan.

Olin siis jälleen pieni, mutta en läheskään siinä kunnossa kuin vuosi takaperin, vaikka se ei näistä kuvista ilmi käykään. En voinut hyvin, koska kilpirauhanen reistaili. Ei ollut hyvä olla. Sitten vihdoin päätinkin, että unohdetaan miltä keho näyttää. Että syödään justiinsa sitä mitä keho huutaa ja juuri sen verran, kun keho sitä huutaa. Ja sitä kautta sainkin kehoni kuntoon, enkä tarvinnut koskaan kilpirauhaslääkitystä. Tästä olen todella iloinen! Tämä matka on luettavissa kokonaisuudessaan  täällä . Ja pikkuhiljaa keho miellytti omaa silmää paljon enemmän, kuin mitä se miellytti pikkuisena ollessa. Ensimmäistä kertaa myös kasvatin itselleni takapuolen!

Muutaman kuukauden ero. Ja sillä tiellä ollaan edelleen. Syömistä on jatkettu kohta puolitoista vuotta ja kasvua on jatkettu siinä samassa. En tiedä tarkkaa painoa, mutta se on siellä 53-54kg:n tienoilla. Ei se ole enää kovin vauhdilla noussut, esimerkiksi viimeisessä puolessa vuodessa on kiloja tullut lisää enää puoli kiloa – kilo. Ja saan ihan tosissani syödä, edelleen. Toiset aina ihastelevat tällaista kroppatyyppiä, jolloin voi syödä vaikka mitä ja vaikka kuinka paljon lihomatta.. Mun mielestä tämä on aika rasite. Toki, olisin satavarmasti ollut silloisilla elämäntavoilla paljon suurempi tuolloin kun olin suurimmillani, jos kroppani ei luontaisesti vetäisi painoa alaspäin. Se on mukava asia, etten sen suuremmaksi paisunut. Muuten tämä ei kyllä ole mukavaa. Lihaksia ei niin vain kasvateta ja vatsa on ruoasta aina ihan äärimmilleen täynnä. Kumpikaan ei ole kiva asia, kun tahtoisin niitä lihaksia kasvatella ja tahtoisin joskus tuntea vähän nälkääkin, enkä ahtaa ruokaa väkisin, kelloa katsomalla.

Tällä hetkellä olen todella tyytyväinen kokooni ja kropan malliin, mikä onkin muuttunut aivan tajuttomasti. Mutta se mihin en ole tyytyväinen, on kropan koostumus, sekä oma vointi. Ja siksi tämä nykyinen tilanne ei olekaan ikuinen. Rasvaa on tosiaan tullut tällä puolentoista vuoden plussakaudella, mikä on ollut osittain erittäin tervetulluttakin. Esimerkiksi ei mun pyllyni olisi tämän kokoinen ilman sitä rasvaa siinä päällä. Ei siis todellakaan ole pelkkää lihasta tuo. :D Vaikka sitäkin siellä on, enemmän kuin koskaan ennen.

Mutta miltä se pylly näyttää ilman vaatteita? Ei kovin hyvältä. Itseasiassa se ei silloin juuri eroa ylipainoisen ihmisen takapuolesta. Tämä on mulle suhteellisen ok, kun siitä hyvän takapuolen ajasta on aikaa jo sen verran paljon, ettei sitä osaa enää haikailla. Melkein mietin, että oliko se tottakaan. :D Suurimman osan elämästäni mulla on kuitenkin ollut sellainen takapuoli, jota ei ehkä ihan heti tule bikineihin survottua ja kuvia otettua ympäri nettiä. Oisihan se kiva, että se olisi sellainen hieno kuin se joskus oli, mutta jos se vaatii sen, mitä se silloin vaati, en sitä tahdo enää koskaan. Joten tällä mennään, jos tällä tarvitsee mennä.

Takapuolen suhteen mulla ei siis sinänsä ole ongelmaa, sillä vaatteet päällä se on minusta valtavan hieno! Tällaistakaan pyllyä mulla ei ole ikinä ennen ollut. Olen siitä siis aika ylpeä. Ihan itse rakennettu. :) Mutta se, mistä en tykkää (jos nyt ulkonäöllisistä seikoista edelleen puhutaan), on se, että mulla on käsivarsissakin havaittavissa selluliittia. Sitä mulla ei ollut edes silloin ennen, kun painoin sen 56kg. Tämä on siis jotain uutta ja sitä on nyt ollut siinä aika pitkään. Ehkä olen vain tullut vanhaksi. :D Mutta ei miellytä omaa silmää, varsinkin, kun sille voi myös tehdä jotain. Pitkät housut voin pitää jalassa kesät talvet, kuten olen pitkälti tähänkin asti tätä elämää tehnyt (koska miniminipohkeet, joista en ole koskaan liiemmin tykännyt), mutta pitkiä hihoja en kyllä ala pitää kesällä. Eikä sillä ole edes mitään tekemistä sen kanssa, että jos joku katsoo ja arvostelee, en edes usko kenenkään tekevän niin. Itse ainakin ihailen vain kaikkia, jotka virheinensä päivineen avoimesti kulkee tuolla kesäisin, ja uskon suurimman osan naisista tuntevan samoin. Kyse on vain omasta olosta. Mikä on itsestä mukavaa ja mikä ei. Mulle itselleni ei ole mukavaa, että mulla on käsivarsissa selluliittia. Olkoon pyllyssä ja takareisissä, se on mulle jo niin tuttua jo teini-iästä, mutta ei käsissä tarvitse olla.

Suurin syy kuitenkin sille, miksi tämä plussakalorien syöminen alkaa tulla tiensä päähän, on fyysinen vointi. Mun vatsalle ei sovi se, että syön isoja annoksia. Ja niitä joudun syömään, koska joudun nykyään syömään suhteellisen paljon jo jotta mun painoni ei putoa. Mun vatsani turpoaa helposti näistä annoksista, kun ei se jaksa ja kykene käsittelemään sitä ruokamäärää yhdellä kertaa. Ja siitä seuraa kipuja ja varsin epämukavaa oloa muutenkin. Lisäksi en tykkää siitä, että tällä hetkellä ruoka vie energiaa, ei suinkaan anna sitä. Iso annos -> vatsa ihan täysi -> alkaa väsyttää. Tuo kaikki vaikuttaa tietysti myös mielialaan. En ole kovin energinen tehopakkaus, jolla on hymy aina huulilla. Olo on enimmäkseen raskas ja epämukava. Ei koskaan kevyt. En juuri ikinä tunne nälkää, vaan syön kellosta katsoen. Enkä tykkää siitä. Siksi tämä tilanne tulee muuttumaan.

Vaikka tykkään ihan tajuttomasti koostani ja kroppani mallista, sekä siitä miten suurilta lihakset tietyssä valossa näyttävät (:D), en tykkää olostani, enkä kehoni koostumuksesta. Haluaisin, että en tursuaisi jokaisesta vaatteesta ulos, haluaisin tuntea oloni vähemmän raskaaksi, ehkä paikoin jopa kevyeksi. Haluaisin tuntea nälkää edes joskus. En halua pakkosyödä. Mietin myös terveyttäni ja mahdollista viskeraalista rasvaa. Onhan tuo vatsanympärys siis myös kasvanut, vaikka se ei kuvissa siltä aina näyttäisikään. Vedän toki vatsan hyvin sisään kuvia varten. ;) Ja kun tässä ei mitään hetkeä kohti olla tavoittelemassa, ei mitään tietynlaista kroppaa (paitsi lihaksen on aina lupa kasvaa lisää), niin ei tätä tehdä hampaat irvessä. Tätä tehdään aina ja ikuisesti terveys edellä, ja koko jutun pointtina on oma hyvä olo.  Nyt ei ole enää hyvä olo. Silloin tämänhetkinen tilanne ei ole sen arvoinen, vaikka tällä tyylillä on kivoja asioita saanut ja niitä on voinut ylläpitää.

Hyvää oloa siis lähdetään hakemaan. En tiedä vielä milloin. Alunperin ajattelin, että kesäksi (eli joskus tuossa parin tai kolmen kuukauden päästä alkaen), mutta voi olla, että jo vähän aiemmin. Jos oikein hermostun, niin sitten se voi olla vaikka huomenna. :D Mitenkään hammas irvessä -meiningillä ei sitäkään tulla tekemään, lähinnä karsin sitä ruoan yleismäärää arjesta siinä vaiheessa, jotta ei tarvitse enää väkisin ahtaa sitä napaansa. Ja varaa on karsia, ilman, että ollaan lähelläkään miinuksia! Todennäköisesti ei siis edes tarvitse mennä miinuksille, sillä en ylipäätään näe tätä painon pudottamisena. Mitään 46 kiloista minusta ei enää koskaan tule, kuten olen monesti sanonut, eikä myöskään alle viisikymmenkiloista. Kyse on siis vain jostain parista kilosta, että saa turvotukset ja pöhötykset pois ja sitä myötä kevyemmän ja energisemmän olon, ja mukavana lisänä taas vähän enemmän istuvia vaatteita käyttöön. Treenien suhteen ei tarvitse tehdä mitään, mutta syömisten suhteen kyllä. Puolitoista vuotta oon syönyt ja syönyt ja syönyt.. Nyt alan yksinkertaisesti olla tarpeeksi täynnä. :’)