Laboratoriotutkimukset – perusteet

Aloitan blogisarjan laboratoriotutkimuksista. Uusia osia tulee tasaisin väliajoin, aina kun saan jonkun kokonaisuuden ympärille kasattua tarpeeksi materiaalia (esim. D-vitamiinin puutostila tai kilpirauhasen sairaudet). Tässä blogisarjassa on tarkoitus valottaa mitä tutkimuksia saatetaan tehdä jos pyritään osoittamaan joku tietty asia joka viittaa tiettyyn sairauteen, oireisiin tai esimerkiksi puutostilaan, miksi laboratoriokokeita tehdään ja mitä ne kertovat. Laboratoriotutkimukset ovat nykypäivää kuluttajan arjessa, joten aloitamme perusteilla. Mitä laboratoriokokeista pitää ylipäätään tietää? Rajaan tämän blogisarjan koskemaan lähinnä verestä tai syljestä tehtäviä tutkimuksia.

Laboratorioiden käytännöt esimerkiksi näyteputkien merkitsemisen ja yleisen näytteenoton osalta vaihtelevat jonkin verran. Tutkimuksen tilaaja (lääkäri, hoitaja tai asiakas itse) tilaa tutkimuksen laboratoriosta yleensä omalta paikkakunnaltaan. Läheskään jokaisella paikkakunnalla ei ole omaa laboratoriota, joten joskus näytteet matkaavat pitkin maata. Laboratorioilla on erilaisia käytäntöjä näytteiden analyysitiheyden suhteen. Yleisimpiä tutkimuksia analysoidaan päivittäin, kun harvemmin tilattuja saatetaan tehdä vain 1-2 kertaa kuukaudessa. Jokaisella laboratoriolla on lisäksi tietyt viitearvot niin sanotuille kriittisille tuloksille, joista tulee ilmoittaa tutkimuksen tilaajalle välittömästi puhelimitse. Kriittiset tulokset ovat yleensä merkki hengenvaarasta.

Laboratoriot analysoivat näytteet kemiallisesti, jolloin tarkoituksena on määrittää tutkittavan aineen koostumus. Analyysi voidaan jakaa kahteen ryhmään; kvalitatiiviseen eli laadulliseen analyysiin (mitä näyte sisältää) ja kvantitatiiviseen analyysiin (kuinka paljon aineosia tutkittavassa näytteessä on). Yleensä laboratorioissa tehdään kvantitatiivisia analyyseja, sillä jo tilattaessa tiedetään mitä näytteestä tullaan mittaamaan.

Kun näyte on otettu, se pakataan mahdollista kuljetusta varten näytteen säilymisen vaativalla tavalla. Laboratoriossa näyte tarvittaessa esikäsitellään ja sen jälkeen erotellaan analyysia häiritsevät aineet tai määritettävä aine. Tämän jälkeen näyte analysoidaan jokaiselle tutkimukselle erikseen määritetyllä menetelmällä.

Yleisimmät laboratorioissa käytetyt analyysimenetelmät ovat erotusmenetelmiä tai spektrometrisiä menetelmiä.

Yleisimpiä erotusmenetelmiä ovat sentrifugointi ja kromatografia. Sentrifugointi tarkoittaa seoksessa olevian ainesosien tai faasien erottamista toisistaan keskipakoisvoiman avulla. Yksi yleisimmistä syistä sentrifugoida näyte on erottaa veren verisolut ja plasma toisistaan. Kromatografialla voidaan erottamisen lisäksi myös analysoida. Sillä saadaan hyvinkin samanlaiset kemialliset komponentit eroteltua kaasu- tai nestevirtausta apuna käyttäen. Yleisin kromatografiamenetelmä on korkean erotuskyvyn nestekromatografia (HPLC) joka on erittäin tarkka menetelmä. HPLC-analyysiin yhdistetään usein massaspektrometrinen analyysi.

Massaspektrometri onkin yleisin käytössä olevista spektrometrisista menetelmistä. Näissä menetelmissä tutkitaan aineen elektronirakenteesta riippuvaa, aineen säteilemää tai imemää sähkömagneettista säteilyä. Valittu spektrometrinen menetelmä riippuu tutkittavasta aallonpituudesta, joka voi vaihdella gammasäteilystä radioaaltoihin, yleisimpien aallonpituuksien ollessa ultravioletin, optisen tai infrapunaisen säteilyn alueilla.

Tutkimuslyhenteet koostuvat systeemilyhenteistä (kertovat mistä näyte on peräisin), komponenttilyhenteestä (mitä mitataan) ja mahdollisesta takaliitteestä ja/tai lisätarkenteesta. Joskus tutkimukseen liitetään erityisala ja/tai tarkentavia ohjeita. Lyhenteet saattavat hieman vaihdella laboratoriokohtaisesti

Systeemilyhenteet kertovat siis mistä näyte on peräisin. Alla listattuna yleisimmät.

Pieni f kirjaimen edessä tarkoittaa paastonäytettä, pieni d vuorokausinäytettä ja pieni yleensä c kapillaaria (ihopistos). Pieni a tarkoittaa valtimoa ja pieni v laskimoa.

Varsinaisia komponenttilyhenteitä on niin paljon, että niitä ei kannata alkaa tässä yhteydessä listata. Tämä kertoo kuitenkin sen varsinaisen tutkittavan asian. Komponenttilyhenteitä ovat esimerkiksi K (kalium), Gluk (glukoosi), Uraat (virtsahappo) ja Kol (kolesteroli). Lisätarkenne tutkimuksen perässä kertoo esimerkiksi jos halutaan kokonaiskolesterolin lisäksi mitata myös vaikkapa HDL-kolesterolin osuus. Takaliitteellä taas voidaan erotella vaikkapa tutkittavan molekyylin muoto, kuten esimerkiksi kalsium ja ionisoitunut kalsium, tai kertoa muita tarkentavia ohjeita. Takaliite ja lisätarkenne käsitetään monesti samana asiana.

Yleisimpiä takaliitteitä ovat -ion (ionisoitunut), -AbX (vasta-aineet jossa X = A, D, E, G tai M), -V (vapaa), -Vi (viljely), -Vit (vitamiini), -Vr (värjäys), -Ls (lasten), -R (rasituskoe) ja -Fr (fraktiot).

Esim. fS-Kol-HDL kertoo että kyseessä on paastoseerumin (fS) kolesterolinäytteestä (Kol) eroteltu tietynlainen liproteiini (HDL), kun taas fS-Ca-Ion kertoo että kyseessä on paastoseerumin (fS) kalsiumin (Ca) ionisoitunut (Ion) muoto.

Tarkat lyhennelistaukset löytyvä jokaisen laboratorion sivuilta.

Viitearvojen ymmärtäminen on edellytys tutkimustulosten arvioinnille. Viitearvot määritellään siten, että 95 tutkittua sadasta terveestä asettuu kyseiselle alueelle. Toisin sanoen, 95 %:lla terveistä ihmisistä arvot ovat ilmoitettunen lukujen välissä ja noin viidellä prosentilla terveistä ihmisistä tulos voi olla suurempi tai pienempi. Viitearvojen sisällä oleva tulos on niin sanotusti normaali, mutta lääketieteessä ei ole oikeasti tarkkaa rajaa normaalille ja epänormaalille. Siksi viitearvojen lisäksi tarvitaan myös kliinistä osaamista mahdollista oirekuvan tulkintaa varten. Viitearvoihin vaikuttavat esimerkiksi ikä, vuorokauden aika, lääkitys ja elämäntavat.

Onkin tärkeää että tuloksia ei analysoida pelkästään viitearvojen perusteella, vaan otetaan huomioon kokonaisuus. Ihminen voi olla täysin terve vaikka viitearvot olisivat viitealueen ulkopuolella, mutta myös hyvin sairas vaikka arvot olisivat täysin ”kohdallaan”. Näissä blogikirjoituksissa ilmoitetut viitearvot vastaavat yleisesti Suomessa käytössä olevia viitearvoja (ellei toisin ilmoitettu). Joidenkin tutkimusten viitearvot saattavat vaihdella laboratoriokohtaisesti. Tämä johtuu siitä, että menetelmien toteuttamisessa on pieniä laboratoriokohtaisia eroja. Erot ovat yleensä pieniä, mutta vertaa omia mahdollisia laboratorioarvojasi kuitenkin ensisijaisesti sen laboratorion viitearvoihin joissa tutkimukset on tehty.

Ensi viikolla ilmestyy ensimmäinen tiettyihin mittauksiin liittyvä kirjoitus.