Liikunta ja surutyö

Elän elämäni vaikeinta aikaa. Äitini sairastui yllättäen hyvin vakavasti. Voimat heikkenee nopeasti ja oma vahva ihana äitini kuihtuu silmissäni. Aikaa meillä ei ole paljon. Menetys on kohdattava. Vietän kaiken mahdollisen ja mahdottomankin vapaa-aikani äitini rinnalla. Hoidan, hellin, keskustelen, halailen, välitän.. Olen läsnä.

Jos äidillä on hyvä päivä, ulkoilemme hetken raikkaassa ilmassa. Hengittelemme kevään raikasta maalaisilmaa ja ihastelemme auringon ensimmäisiä lämmittäviä säteitä, silittelemme hevosia ja pysähdymme kuuntelemaan lintujen laulua. Äidillä on kävelysauvat tukena ja askellamme hiljalleen, nauttien.

Äiti on entinen yleisurheilija, nuoruusikänsä vietti urheilukentillä kilpaillen tai harjoitellen. Siksi oli jotenkin luonnollista, että minullekin sidottiin piikkarit jalkaan jo 6 vuotiaana. Ne oli oranssin ja mustan väriset Karhut. Muistan miten olin niin ylpeä niistä. Isoisäni ne minulle osti, hänkin entinen yleisurheilija. Ja enoni opasti ja ”valmensi” minua oman yleisurheilutaustansa tuomalla osaamisellaan.

Meille urheilu oli arkipäivää, elämäntapa. Velikin osallistui aikansa kisoihin ja treeneihin, mutta oma lahjakkuuteni vei minua hieman pidemmälle ja lopulta 7-ottelun pariin. Vanhempani olivat valmiita laittamaan vaikka viimeiset roponsa uusiin välineisiini, jos niitä tarvitsin tai se edisti kisamenestystäni ja kehitystäni.

Nuoruuteni oli onnellista aikaa. Omakuvani muotoutui sen hetken yleisurheilustarojen mukaan. Pukeutumisen koodit urheilukentälle saatiin tv:n välityksellä MM tai EM -kisoja katsoen. Muistan kuinka perus urheilushortsien malli muuttui pikkuhousumalliseksi ja halusin itselleni samanlaiset. Sainkin ne, mutta ne tilattiin pienen kotikaupunkini ainoaan urheilukauppaan erikoistilauksena. Valkoiset Adidakset. Ehkäpä se oma tekstiiliurheilijan urani alkoi jo silloin!!?

Äiti ohjasi vielä viime vuoden marraskuussa viimeisen, kunnan iäkkäämmille naisille suunnatun jumppatuntinsa. Lokakuussa kun hän viimeisen kerran kävi Helsingissä, käytiin yhdessä olohuoneemme lattialla vielä läpi äidille uusia ja itse yin joogasta opittuja venyttäviä liikkeitä, joita voisi sitten käyttää ohjauksessaan. Aviomieheni päivitti äidin jumppamusiikkia vielä kesän aikana.

Nyt ollaan tässä. Jumpat on vedetty, äiti lepää terveyskeskuksen vuodeosastolla palliatiivisessa hoidosssa. Haaveilee ulkona kävelystä kanssani ja viettää päivät hienoissa legginsseissään. Fitness pallot ja kahvakuulat on annettu minulle. Mutta minä urheilen, liikun, joogaan ja teen kaikkea mikä veisi hetkeksikin omat ajatukseni pois surusta – luopumisen tuskasta. Itketyn tuokion jälkeen pakkaan laukkuuni vaikka vain uimapuvun ja lähden altaaseen vesijuoksemaan, kellumaan ja terapioimaan kylmäaltaaseen. Ihmeellistä miten endorfiini alkaa juoksemaan omien nuoruuden kisajuoksujen lailla nopeasti kehossani ja olo helpottaa.. Ainakin taas hetkeksi.

Jokatapauksessa uskon, että nämä useat tunnit joogaillen mieltä rauhoittaen ja kehon lukkoja availlen, salilla lihaksia vahvistaen, crosstrainerilla polkien ja tenniskentällä palloa iskien, vahvistavat omaa vastustuskykyäni pitämällä kehoni kunnossa. Sillä tiedän, että edessä on vielä se pahin hetki, jolloin tarvitsen kaiken sen kerätyn voimaan pitämään itseni kasassa.

Miten itse olet hoitanut suruasi? Löydätkö saman hetkellisen helpotuksen joogamatolla vai jossain muualla?

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla