Matkani vegaaniksi

Lupasin vuodenvaihteen tienoilla kirjoitella tästä aiheesta, että miten minusta on vegaani tullut, miten lihat ovat jääneet pois ja milloin. Ja miksi.

Teininä olin aina se, joka tykkäsi pekonista. Söin sitä suurella ruokahalulla ja ylpeilinkin ehkä vähän sillä, miten paljon siitä tykkäsin. Lapsuuden lempiruokia oli perunat läskisoossilla, tai maksalaatikko. Lisäksi en koskaan unohda sitä ensimmäistä Hesburger -käyntiä, kun maistoin ensimmäistä kertaa sitä perushampparia. Se maksoi 10 markkaa ja se oli niin hyvää, että pyysin heti äidiltä, jos saisin toisen sellaisen heti siihen perään. Sain, ja olin totaalisesti Hesekoukussa. Niin hyvää se oli.

Kuitenkin joskus myöhemmässä teini-iässä se ajatus syntyi, että tahtoisin olla ilman punaista lihaa, eettisistä syistä. Mulle on eläimet aina olleet tärkeitä ja olen ihan valtavan eläinrakas, mikä on kyllä käynyt ilmi jo ihan pienestä pitäen (ja edelleen mulle ihmiset, jotka eivät ole eläinrakkaita, ovat vähän epäilyttäviä..). Olen itkenyt loukkaantuneen heinäsirkan perään yöllä sängyssäni ja olen koittanut hoivata orpoa linnunpoikaa kerran jos toisenkin, saamatta sitä kuitenkaan syömään ja lopulta olen sen joutunut hautaamaan. Käynyt tietysti haudalla itkemässä monta kertaa sen jälkeenkin, tottakai.

En jättänyt silloin ensimmäisten ajatusten aikaan sitä punaista lihaa vielä pois. Olin aina ollut alipainoinen ja en uskaltanut karsia mitään niin radikaalisti, en ennen kuin olisin aikuinen. Yksittäisiä juttuja jäi kuitenkin pois, kuten metwursti tutun hevosen mennessä teuraaksi (en tahtonut syödä sitä) ja pupuja en ole syönyt sen jälkeen kun omani sain. Silloin olin 11. En ole varma olenko koskaan pupu-parkoja syönyt. Enkä suostu syöttämään niitä kissallekaan, sillä kissakin ehti olla pupuni kaveri ennen kuin kaniherrani tämän maailman jätti. Entinen kissani oli pupuni kanssa parhaat kaverit, eikä sillekään jänistä syötetty. Ei kai kavereita tarvitse syödä?

18-vuotiaana sitten aika yhtäkkiä tein sen päätöksen, että jätän punaisen lihan kokonaisuudessaan pois. Sanoin vain silloiselle poikaystävälle, että jätän lihan pois. Minullehan suututtiin siitä, tiedä sitten miksi. :D Kuitenkin, punainen liha jäi pois ja olin siitä onnellinen. Jatkoin silti edelleen Heselinjalla – saihan sieltä kanahamppareitakin! Paljon tuli syötyä broileripyöryköitä ja tonnikalaa. Ja kalkkunanakkeja ja -metwurstia.

Miksi sitten vain punainen liha? Tätä pohdin silloin itsekin ja mietin olenko ehkä tekopyhä (vaikka enää en olisi sitä mieltä, pienikin teko on teko). Selitin tuolloin kuitenkin asian itselleni niin, että ne eläimet mitä lemmikkinä pidän/haluan pitää, en niitä tahdo syödä. Mun tapauksessani se oli nisäkkäät. Ja tällä ruokavaliolla mentiin noin kahdeksan vuotta.

Mieheni jätti punaisen lihan siinä kohdin pois, kun tapasi minut. Meidän yhteinen herkku oli miehen tekemä kana caesar -salaatti. Siitä löytyy tarinaa  täältä . ;) (Ja sieltä löytyy ohje myös lihattomaan sellaiseen!) Pikkuhiljaa mies kuitenkin alkoi puhua siitä, että jos jättäisi linnutkin ruokavaliosta pois. Itse en ollut sitä silloin vielä koskaan ajatellutkaan, mutta hänen ajatuksensa alkoi itää omassakin mielessä ja näin lopulta tapahtui. Se oli 27.3.2011 kun syötiin viimeisen kerran nuo kanasalaatit ja sitä myötä jäi siivellisetkin eläimet. Ruokavalioon jäi silti vielä kala ja muut vedenelävät, joskin tein niissäkin eettisiä valintoja. Kyselin etukäteen ravintoloista mistä heidän nieriänsä on pyydetty ennen kuin sitä tilasin (Saimaan kanta on äärimmäisen uhanalainen) ja syödessäni tonnikalapihviä ensimmäistä kertaa eläessäni tajusin tehneeni eettisesti ajateltuna ison virheen. Se jäi siis ainoaksi kerraksi.

Ja sitten tulikin päivä, jolloin (jälleen miehen aloitteesta) loputkin eläimet jäivät pois. Kananmuna jäi sekin aika pian pois, sillä voin siitä yhtäkkiä fyysisesti pahoin. Viimeinen kananmuna minkä söin, tuli takaisin ylös. Kehoni ei sitä enää tahtonut, vaikka mieli olikin sen syömisen suhteen vielä se on ookoo - moodissa. Myöhemmin olen oppinut kananmunien tuottamisesta yhtä sun toista, eikä se ole sen miellyttävämpää opittavaa kuin vaikka kanojen tuottaminen lihoiksikaan.

Ja tuohon tyyliin mentiin vuoden 2014 loppuun asti. Nyt vihdoin tuli aika, jolloin maitokin jäi pois. Koska selitin syyni tähän niin kattavasti jo pari postausta taaksepäin, tässä copy-paste siitä:

Teen siirtymän vegetaristista vegaaniksi. Vihdoin koen, että aika on kypsä sille. Pitkälti joka päivä olen surullinen sen vuoksi, miten ihmiset eläimiä täällä maapallolla kohtelevat. Syövät niitä huolimatta niiden elinoloista, huolimatta siitä, että väärinkäytöksiä sattuu paljon tehotuotannon ja muunkin piirissä, pitävät turkiksia, mikä on turhamaisinta ja julminta ikinä, tukevat delfinaarioita, tappavat noita eläimiä aivan erityisen julmalla tavalla, tekevät aivan hirvittäviä kokeita eläimillä, kynivät linnut ja repivät turkit elävän olennon päältä, uivat vangittujen delfiinien kanssa ulkomaanmatkoilla jotka on sinne pyydetty hirvittävän tapahtuman seurauksena, käyvät innoissaan SeaWorldissa tai vastaavassa, antavat rahojaan eläintarhoille, tukevat tietämättömyyttään tai silkkaa välinpitämättömyyttään kaikkea ihan hirveää, kuten vaikka kojoottien jalkarautapyyntiä Canada Gooseen pukeutumalla. Tukevat kaikkea, missä eläimet on niitä, jotka kärsivät. En halua enää mitään osaa tuohon touhuun. Tiedän, mitä maitoteollisuus pitää sisällään, olen sen aikoinaan selvittänyt ja tiedän vastuuni (jota moni lihansyöjä ei voi varmastikaan sanoa). Riisimaitoon ja riisiproteiiniin olen siirtynyt jo edelliskesänä. Ruokavaliossani on ollut maitotuotteista pääasiassa enää rahka ja raejuusto, mutta ne ovatkin olleet päivittäin. Lisäksi sitten ulkona syödessä tietysti maitoa on varmasti ollut yhdessä sun toisessa, ja kananmunankin olen silloin sallinut siellä, vaikka en sitä kotona olekaan käyttänyt enää vuosiin. En tosin tiedä miten paljon kananmunaa on tullut ulkonakaan syötyä. On sitä varmasti vähän siellä sun täällä. Nyt tuli kuitenkin mitta täyteen tätä kaikkea kamaluutta tässä maailmassa, mitä eläimet joutuvat ihmisten takia kokemaan, joten minä sanoudun siitä irti. Minun vuokseni ei enää yhdenkään eläimen tarvitse kärsiä, ei yhdenkään äitilehmän tarvitse huutaa vauvansa perään kun se on siltä viety pois. Eikä sen vauvan tarvitse minun vuokseni enää huutaa äitiään, peloissaan ja yksin. Olen asunut keskellä maitotilaa, olen kuullut ne huudot. Ne särkee sydämen. Minun vuokseni ei siis enää lehmien (tai muidenkaan maitoa tuottavien eläinten) tarvitse kärsiä. Uusi vuosi alkaa siis sillä, että vegaaniksi ryhdyn. Jo paria päivää ennen vuodenvaihdetta söin viimeisen rahkani. Normaalisti syön kaksi päivässä, mutta siinä oli ruokien kanssa niin poikkeuksellisia hetkiä, että tavallaan luovuin rahkasta kolmea rahkaa liian aikaisin. En muista miltä viimeinen rahka maistui ja mitä siinä kaikkineen oli, eikä haittaa yhtään. Raejuustoa söin vielä viimeisenä päivänä. Lisäksi söin maitosuklaata ja jopa sipsejä, ensimmäistä kertaa moneen, moneen vuoteen. Ja viimeistä kertaa ainakin sitä sorttia, kun siinä oli maitoa. Aika monissa sipseissä on. Eikä kyllä haittaa sekään.

Heti ensimmäisenä vegaanisena päivänä olo oli loistava. Mieli oli tyyni ja seesteinen. Onnellinen olo. Että näin sen pitääkin olla. Olen niin iloinen, että olen tämän valinnan voinut tehdä. Sen on oikeastaan mahdollistanut vain riisiproteiini ja riisimaito. Muita ns. korvaavia tuotteita tai sitten proteiininlähteitä en voi liiaksi käyttää, sillä ne ei vatsalleni sovi. Vaikka tottuu se vatsa kuulemma mahdollisesti vaikka papuihinkin. Aikaa se vain voi viedä.

Facebookin Vegaanihaaste tammikuu 2015 -ryhmä on ollut ihan mieletön. Saan päivässä roppakaupalla uutta tietoa kaikenlaisesta mahdollisesta, mistä en ollut vielä kuullutkaan. Olen valtavan inspiroitunut kaikista ruokajutuista ja kokkaamisesta – pitkästä aikaa! Vaikka vegaaniruokaahan olen pitkälti aina muutenkin tehnyt, raejuusto on vain siihen kaveriksi lautaselle istahtanut, on into nyt jotain ihan muuta. Haluan tehdä kaikkea uutta ja jännittävää. Haluan maistella uusia makuja ja kokeilla kaikenlaista! Olen tehnyt jo ruokia, joiden kanssa ei ole raejuustoa todellakaan kaivannut. Eikä sitä rahkaakaan ole yhtään ikävä.

Tämä tammikuuhan on nyt kohdallani aikaa, jolloin katson millaisiin uomiinsa tämä kaikki asettuu, mihin asetan ne omat rajani vegaaniudessa. Olenko ehkä arkivegaani ja juhlavegetaristi (kotona vegaani ja ulkona syödessä maitotuotteet ok), vaikka en siihen uskokaan. Alunperin ajattelin tuonkin olevan vaihtoehto, mutta jo ensimmäisenä päivänä oli selvää, että siihen se ei tule menemään. En tahdo olla mitään muuta kuin vegaaninen syöjä tuolla kodin ulkopuolellakin, mutta kuinka pilkuntarkasti, sitä en vielä tiedä. On myös jännää, kun meillä on edessä se yksi ravintolasyömisreissu tässä kuussa, jolloin ruokalautasella on maitoa sisältäviä ruokia (koska tätä ei ehdittykään toteuttaa viime vuoden puolella kuten aiemmin piti). Ei nimittäin tunnu enää täysin ookoolta sekään syöminen. Jotenkin se ajatuksena vähän tökkii. Todennäköisesti syön annokseni silti, sillä se on hyvin suurella todennäköisyydellä se viimeinen kerta elämässäni, kun syön ulkona yhtään mitään muuta kuin vegaaniruokaa, jos vaan vaihtoehtoja on. Yleensä on, en tiedä milloin ei olisi.

Mies on vaihtanut maitonsa kauramaitoon ja raejuustotkin jäivät kauppaan. Katsotaan miten käy rahkan kanssa. Hyvin ollaan toisiamme seurattu näissä asioissa, puolin ja toisin, sillä samalla tavalla nähdään nämä asiat. On kyse vain siitä, milloin se aika on oikea. Se oli itselleni nyt, miehelleni ehkä sitten kokonaisuudessaan vähän myöhemmin.

Jännä, inspiroiva, huikea kuukausi edessä. Käyntiin on lähtenyt jokin niin suuri, loppuelämän juttu. Niin oikealta tuntuu. Ja kuten facebookiinkin kirjoitin ennen vuodenvaihdetta: