Miksi irtisanoin itseni

Kuulun siihen koulukuntaan, joiden mielestä töiden pitäisi olla itselleen mielekästä. Ei tietenkään jokainen päivä voi olla pelkkää hattaraa, ruusunterälehtiä ja vaaleanpunaista, mutta ettei ihan joka päivä ketuttaisi mennä töihin. Mun mielestä se ei ole liikaa vaadittu ja jos jollain joka päivä ketuttaa se töihin meno niin sitten sitä on väärällä alalla/väärissä töissä muuten vain, ja kannattaisi miettiä josko asialle tekisi jopa jotakin. Ihminen viettää töissä sen verran suuren osan elämästään, että aika surullista on jos se suuri osa tulee vietettyä paikassa, jossa ei tahdo olla. Kuolinvuoteellaan tuskin itseään asiasta kiittelee, että olipa mukava kun niin monta vuotta meni v*tutuksessa.

Mulla ei ollut enää hauskaa ja siksi mun piti irtisanoa itseni.

Mutta se, miksi mulla ei ollut enää kivaa, ei oikeastaan johtunut itse työstä. Sillä siitä tykkäsin, kerroshoitajan työ oli mulle suhteellisen mielekästä. Tykkään laittaa huoneita kuntoon, ilahduttaa asiakkaita, ajatella asioita asiakkaan näkökulmasta, tehdä pieniä kivoja yllätyksiä heille, tykkään nähdä käteni jäljen jne. Mutta kiire, se ei sovi mulle yhtään ja sen opin tämän työn kautta.

Sinänsä meillä oli rennompaa, toisin kuin monessa muussa vastaavassa paikassa, joissa työ tehdään kelloa vastaan ja on tietty aika saada huone kuntoon. Meillä työ tehtiin valmiiksi siinä ajassa kun työn valmiiksi saattamiseen meni aikaa. Silti se kiire on olemassa. Kun päivän aluksi näet huonemäärän josta on suoriuduttava ja vasta sitten pääset pois, niin kyllä sitä suurempaa huonemäärää tulee tehtyä aika suurella vauhdilla ja hiki päässä ja paineella. Kyllä sen tietää aina, että et pääse pois ennen kuin työ on tehty ja tiedät myös, että uusia asiakkaita on tulossa paikalle ja sitä ennen on huoneen oltava siinä kunnossa, että uusi asiakas voi sinne tulla. Tavallaan kiire tässä on itse aiheutettua, kun kukaan ei sitä sulta suoraan vaadi, mutta silti se on todellinen. Ja mulle kiire teki sen, että mua v*tutti. Päivästä toiseen. Ei pelkästään töissä tai töihin mennessä, vaan myös kotona. Olin huonolla tuulella joka päivä. Se kiireen aiheuttama kuormitus oli sekä fyysinen että henkinen. Ja molemmat vaikuttaa (mulla) molempiin, ja niin sekä mieleni, että kehoni uupui.

Asiaa ei auttanut se, että työpäiviä ei nähnyt välttämättä edes paria päivää eteenpäin, eikä koskaan voinut etukäteen tietää milloin tulee pääsemään pois. Suunnitelmia oli aika vaikea tehdä koskaan ja minä, joka tykkään tietää kaiken mahdollisimman pitkälle ja tarkasti etukäteen, stressaantui tästäkin. Harva ihminen varmaan tuosta nyt muutenkaan pitää/pitäisi, vaikka ei minä tai kaltaiseni kanttura olisikaan. Myöskään vapaapäiviä oli harvoin kahta peräkkäin, vaan yksittäisiä siellä täällä. Yksi ei vain itselleni riitä, sillä en ehdi siinä levätä ja toipua, varsinkin kun siihen yhteen sitten helposti laittaa ne sellaiset menot ja suunnitelmat, joita ei ole voinut huonon ennustettavuuden vuoksi sijoittaa minnekään muualle.

Tämän lisäksi työn fyysisyys otti koville, tai ehkä juuri tästä kaikesta johtuen. Jaloilla ollaan koko päivä ja askeleita tulee päivässä todella paljon käytäviä kävellessä edes takaisin ja huoneesta toiseen suhatessa. Töitä ei valitettavasti voi tehdä omat lenkkarit jalassa, mitkä olisivat tilanteeseen kaikista parhaat ja varmasti säästäisivät jalkoja. Tämän lisäksi tietysti käsiä käytetään paljon ja mm. hartiat on koetuksella. Mun jännitysniskaani tämä työ ei tehnyt huonoa, sillä mulla selkään, niskaan ja hartioihin auttaa liike. Huonoja aikoja ei sillä rintamalla ollut yhtään sen enempää kuin ilman tätä työtäkään. Mutta jalat, niiden suhteen tulikin ongelmia ja en tiedä pääseekö niistä ongelmista eroon enää ikinä ja missä määrin ne johtuivat tästä työstä. Mun jalkaongelmanihan alkoivat jo viime kesänä edellisessä työssä postinjakajana, jolloin akillesjänteet tulehtuivat molemmista jaloista ja ne eivät päässeet toipumaan ennen kuin irtisanoin itseni niistäkin töistä (tuo oli surku, sillä tykkäsin postinjaosta aivan hirveästi). Kahden työpaikan välissä ne olivat paremmat, mutta nämä työt aloitettuani oltiin taas tilanteessa, jossa pohkeita ja penikoita pitää jatkuvasti aukoa hieronnassa, eivätkä ne pysy millään auki kun taas rasitan ne töissä tuhannenjuntturaan. Ja nyt ollaan tässä pisteessä, jossa en voi edes käydä kävelyllä, koska en meinaa päästä ylämäkeä ylös. Tai että vaikka portaita kävellessä jalat menee niin maitohapoille, että joudun portaiden yläpäässä lepäämään ennen kuin voin jatkaa. Mutta kuten sanoin, ei ole tietoa kuinka paljon tuo työ tässä näytteli osaansa. Se on varmaan kuitenkin selvää, ettei se ainakaan auttanut.

Ja niin minun oli irtisanouduttava. Koitin ensin sopia vähemmän työpäiviä ja enemmän vapaata, mutta ehdotukseni sisällöstä johtuen (mitä en tässä kerro) ei se olisi enää ollut firmalle kovin kannattavaa, tai se olisi voitu nähdä jopa vapauksien antamisena tai suosimisena, joten se ei onnistunut. Ja ymmärrän sen täysin. Siksi minulle jäi vain yksi vaihtoehto jäljelle. Koska terveydelläni, hyvinvoinnillani tai millään muullakaan tuollaisella en lähde leikkimään. Ne on aina tärkeämpiä kuin työ. Niin rahanahne en ole myöskään, että kävisin työssä, joka päivästä toiseen ketuttaisi ja jonka vuoksi olisin kotonakin aina vihainen. Ei ole sen arvoista. Mun arvoni ei myöskään koskaan määrity työn kautta, tai että onko työtä ylipäätään. Tottakai haluan työtä tehdä ja kovasti etsin uutta työtä, mutta arvoni ei siitä ole kiinni (enkä myöskään arvota toisia ihmisiä sitä kautta laisinkaan).

Yksi syy tälle kerroshoitajan työn tekemiselle mulla oli myös tulevaisuus, ja että siinä voisi olla yksi mahdollinen työ mitä tehdä joskus sitten Uudessa-Seelannissa, kun työ itsessään on pääpiirteittäin varmasti hyvin samanlainen maasta tai mantereesta riippumatta. Nyt sain sen kokemuksen minkä halusinkin, ja nyt tiedän että esim. jossain pienessä paikassa (pieni hotelli, majatalo tms.) voisin tätä helposti tehdä, mikäli tässä ei fyysisellä puolella tule tapahtumaan mitään mullistavaa huononemista tai diagnoosia, mikä asian estäisi. Mielelläni tekisin tätä jossain pienessä paikassa, kyllä. Sellaisessa, jossa kiire ei ole jatkuva paha henkäys niskassa, vaan tulisi edes hetkittäin, jos ylipäätään pitää tulla. Tällä hetkellä en pystyisi tähän edes pienessä kiireettömässä paikassa (koska jalat), mutta toiveissa on, että joskus sekin olisi mahdollista.

Nyt uusia tuulia tähän väliin. Mitä ne on, sitä en vielä tiedä. Mielenkiinnolla ja jännityksellä odotetaan.