Minäkuva, ruokaminä ja lapset

Perinteinen minäkuva kertoo minkälainen ihmisen minä on. Minäkuva on käsitys omasta itsestä ja siitä kuinka ympäröivä maailma vuorovaikuttaa siihen. Minäkuvalle on oleellista, että se kehittyy ja muuttuu koko elämän ajan. Minäkuva voi olla kielteinen, jolloin ihminen saattaa alkaa suhtautua elämään varauksellisesti.

Toisinaan ihmisellä voi olla kielteinen käsitys omista kyvyistään. Tämän seurauksena hän voi suhtautua elämään varauksellisesti, pelätä epäonnistumisia sekä vältellä erilaisia haasteita. Myönteinen minäkuva sitä vastoin antaa eväät suhtautua elämään avoimesti ja rohkeasti. Minäkuva jaetaan kolmeen eri kokonaisuuteen: todelliseen minään, ihanneminään ja normatiiviseen minään. Näiden välille syntyy helposti ristiriitoja.

Todellinen minä on ihmisen kokemus itsestään erilaisissa rooleissa, mutta se ei ole välttämättä todenperäinen näkemys. Ihminen saattaa kuvitella olevansa huono ystävä, vaikka todellisuudessa muut pitävät häntä hyvänä ystävänä.

Ihanneminä on se mitä ihminen haluaisi olla. Laihempi? Lihaksikkaampi? Kauniimpi? Ihanneminä liittyy usein ulkonäköön ja on liian usein ristiriidassa todellisen minän kanssa. Vääristynyt ihanneminä johtaa helposti sairauksiin, kuten syömishäiriöön.

Normatiivinen minä tarkoittaa sellaista minäkuvaa jollaisena muut haluaisivat ihmisen olevan. Ihminen siis peilaa normatiivisen minän kautta tuntemuksia joita hän kuvittelee muiden asettavan itselleen.

Minäkuva kehittyy muun muassa itsetunnon kautta. Ihmisen tietoisuus omista teoista, ajatuksista ja tunteista ohjaa ihmisen käytöstä. Tieto siitä miltä joku asia tuntuu, vaikuttaa ihmisen persoonallisuuteen. Sellainen joka ei ole kärsinyt syömishäiriöstä, ei voi kuin pohtia miltä se tuntuu ja kuinka se vaikuttaisi minäkuvaan.

Koska olemme nykyaikana jatkuvasti erilaisten ruokakäsitteiden, -vaikuttajien ja -propagandan alla, niin altistus ei voi olla vaikuttamatta minäkuvaamme. Olenkin pohtinut kuinka haitallista esimerkiksi psyykeeltään kehittymättömän nuoren on nykyaikana joutua jatkuvasti kosketuksiin erilaisten ruokaneuvojen ja -vaikutteiden kanssa. Onko meille kehittynyt ruokaminä, joka muovautuu ravintoon liittyvien tekojen, ajatusten ja tunteiden kautta? Me kaikki koemme ruoan eri tavalla, joten miksi se ei muovaisi minäkuvaamme?

Todellinen ruokaminä kertoo kuinka ihminen kokee itsensä ruokailijana ja kuinka terveellisenä hän haluaisi syömäänsä ruokaa pitää. Ihminen voi kuvitella syövänsä huonosti, vaikka muut ajattelisivat hänen syövän normaalia terveemmin.

Ihanneruokaminä taas määrittelee sen minkälaisena ruokailijana ihminen haluaisi itsensä kokea. Koska minäkuvan tämä kokonaisuus on usein ristiriidassa todellisen ruokaminän kanssa, tulee ruokaminäkuvaan väkisin vääristymiä. Pitäisikö syödä eri tavalla että olisi parempi ihminen?

Normatiivinen ruokaminä asettaa aivan uusia vaatimuksia ihmisen minäkuvalle, kun ihminen kuvittelee median ja ympäristön asettavan itselleen vaatimuksia.

Syömishäiriöt ovat nykykäsityksen mukaan yleistyneet ja niihin sairastutaan yleensä 12-24 vuoden iässä. Kun ajatuksiamme ärsytetään jatkuvasti ruokaan liittyvillä teemoilla, mieli turtuu ja normit vääristyvät. Emme enää tiedä mikä on oikein ja mikä väärin. Vahvin – tai oikeaan aikaan kerrottu – sanoma määrittelee minkälaiseksi ruokaminä alkaa muovautua. Koska meillä on jo muistijälkiä ja kokemuksia erilaisista ravintoon liittyvistä asioista, menemme sekaisin ja ruokaminän eri kokonaisuudet joutuvat toistensa suhteen ristiriitaan.

Olen ollut jo pitkään sitä mieltä, että nuoriin kohdistettu ruoka- ja ulkonäkömainonta on ainakin osittain epäeettistä. Sali- ja fitnesskulttuuri on tällä hetkellä hyvin pinnalla ja aihe on eri medioissa kestosuosikki. Alakoululaiset ottavat itsestään selfieitä ja kuvaavat ruokakuvia nettiin. Suunta on huolestuttava. Vanhemmat haluavat luoda lapselleen terveen pohjan ruokailla, mutta jos vanhempien ruokaminäkuvan kokonaisuudet ovat ristiriidassa keskenään (oma kokemus, viralliset neuvot, ruoka-auktoriteetit), niin ollaan hyvin heikolla pohjalla.

Jos puhutaan lasten kuullen esimerkiksi siitä, että omassa perheessä syödään ”oikein” ja päiväkodissa”väärin”, luodaan ristiriita kahden tärkeän paikan välille. Perhe tuo lapselle turvallisuuden tunteen (tai ainakin sen pitäisi), mutta päiväkodissa koetaan vahva ryhmäytymistä kavereiden kanssa. Rakentava vastakkainasettelu ja kritisointi on tervettä, mutta sitä ei pitäisi mielestäni tehdä lasten tai nuorten kuullen, koska kehittymätön mieli ei yksinkertaisesti pysty välttämättä jäsentelemään perusteluja miksi kaksi auktoriteettia voivat määrätä syömään niin eri tavalla.

Lapsen todellinen ruokaminä haluaisi syödä sitä mikä maistuu hyvälle. Lapsen ihanneruokaminä muotoutuu kuitenkin vanhempien esimerkin perusteella ja lapsi voi käsitellä asian siten, että hänen normatiiviseksi ruokaminäkseen kehittyy halu syödä siten kuten vanhemmat olettavat hänen syövän. Kaverien vanhemmat ja koulu muovaavat ruokaminää luultavasti eri suuntaan ja viimeistään murrosiässä tämä käsityskokonaisuus sirpaloituu, kun nuori alkaa irrottauta vanhemmista.

Tässä vaiheessa vanhemman on hankala voittaa jos hän päättää lähteä sotimaan. Ruoka on tärkeää, mutta ei niin tärkeää että psyykeen täytyy mennä rikki sitä ajatellessa. Oletpa sitten vanhempi, ruokabloggaaja, virallisen linjan edustaja tai ruoka-aktivisti, niin mieti minkälaista esimerkkiä näytät.

Jos tuhoat jotain, niin kanna vastuusi.

Vilkko-Riihelä, A. Psyyke. Psykologian käsikirja. Sanoma Pro Oy.

Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin, Suomen Lastenpsykiatriyhdistyksen ja Suomen Psykiatriyhdistys ry:n asettama työryhmä. Syömishäiriöt. Käypä hoito -suositus.