Realiteettiterapiaa

Nyt kun ollut aikaa pohdiskella kaikenlaista ja puhua jopa puhelimessa parhaan kaverin kanssa (yleensä käymme kirjeenvaihtoa päivittäin) on tullut kelailtua kaikenlaista. Tänään pohdimme ystäväni kanssa kaikenlaisia asioita, mitä tapahtuu ympärillämme ja omassa elämässämme. Emme ole mitään paskanjauhaja juoruilijoita, vaan puhumme asioista niiden oikeilla nimillä. Emme todellakaan pyörittele vain muiden asioita, vaan aika usein keskustelumme keskittyy oman elämämme ympärille, sen arkeen, arjen haasteisiin, perhesuhteisiin, parisuhteeseen jne. Meillä on siitä loistava ystävyyssuhde, että voimme puhua ihan kaikesta keskenämme. Hän tietää ihan kaiken, mitä elämässäni tapahtuu, hän tietää ehkä eniten elämästäni, olemmehan ensinäkin tunteneet ala-aste ajoilta saakka! Se on pitkä aika.

Tänäänkin keskustelimme vähän kaikesta, välillä saimme hersyvät naurutkin. Vakavissakin asioissa voi nähdä koomisia piirteitä. Viime päivinä itseäni on askarruttanut eräs tietty asia aika lailla. Se on ehkä tullutkin selväksi näissä yksinpuheluissani täällä. Itse tiedän, ettei minun kannata tehdä aiheesta ongelmaa itselleni, ei ole sen arvoista. Nyt alkaa olemaankin jo sellainen olo, että asia on puitu poikki ja pinoon. Itse aina pyrin ymmärtämään ihan äärimmäisen pitkälle ihmisten aivotuksia. Yritän aina löytää jonkin syyn, minkä kautta koitan ymmärtää. Tänään tosin ystäväni totesi, että sekin on realiteetiterapiaa, ettei aina vain pyri ymmärtämään ja antamaan anteeksi, vaan joskus on ehkä hyväkin herätellä toinenkin osapuoli ymmärtämään omat tekonsa. Niin, no onhan se taivahan tosiasia. Vaikka olisi kuinka vaikeaa… niin ei se oikeuta tekemään ikäviä asioita. Hmmm… tämä nyt on taas tällaista, pohdintaa. Itse olen ihminen, joka haluaa aina olla pyytämässä anteeksi ja sovittelemassa, en tosiaan ole pitkävihainen. En pidä siitä että olisin riidoissa kenenkään kanssa. Mutta jos tasan tarkkaan tiedän, etten itse ole tehnyt mitään väärää, niin miksi ihmeessä minun pitäisi olla se sovitteleva osapuoli. Ei varmaan mistään syystä. Toisaalta, vaikeneminen on kultaa… ehkä asiat vain hoituvat ajan kanssa. Silti sitä kohdatessaan vääryttä, miettii miksi… ja onko se ylipäätään sitten sen arvoistakaan. Jokainen meistä varmasti kokee väryyttä elämänsä aikana. Tulee väärinymmärretyksi, väärin kohdelluksi. Se on ihan varma se. Ei semmoisilta selkkauksilta voi kait kukaan välttyä. Se vain harmittaa, jos ihan ilman mitään varsinaista syytä joutuu leimatuksi… tai loukatuksi tms. Jos edes tietäisi _oikean_ syyn, niin olisi helpompi käsitellä asiaa. Näissäkin asioissa tietysti puhuminen auttaisi, mutta ehkä nyt on sen realiteettiterapian aika.