Saliton viikko 29: 62 kilometriä askeleita

Tällä viikolla on vietetty kevyttä viikkoa salin osalta ja kuten on mulle jo tutuksi tullut, tälläkin kertaa vietin sen täysin salittomana. Olen huomannut tuon sopivan mun kropalleni hyvin ja monesti tuntuu, että keho sitä viikon taukoa oikein salilta kaipaa, vaikka muuten innostusta riittäisikin. Tämän(kään) salittoman viikon aikana en haikaillut salille, enkä edes ajatellut koko asiaa. Mulla oli muuta puuhaa, ja tässä tapauksessa se oli kävelyä. Kyllä, vieläkin kulkee eikä hapota! Tämä on ihan parasta. Ja joka kerta tiedostan sen, että voi olla ettei enää kuljekaan, joten joka kerta sitä edelleen yllättyy kun kulkeekin. En kuitenkaan usko vielä tässä vaiheessa, että pettyisin suuresti, jos ei enää kulkisikaan. Jotenkin sitä oletusarvoisesti edelleen ajattelee niin, että ei ne jalat toimi, kun siihen ehti tottua jo hyvinkin tehokkaasti.

Viikossa käveltiin lähes 62 kilometriä yhteensä ja ne jakautuivat näin:

Maanantai: 12km kävelylenkki , 2:12min.

Keskiviikko: 16.16km kävelylenkki , 2:57min.

Torstai: 10.4km kävelylenkki , 1:50min.

Perjantai: 12.2km kävelylenkki , 2:10min.

Sunnuntai: 11km kävelylenkki , 1:58min.

Edelleen menen rauhallisesti näitä lenkkejä ja pysähtelenkin välillä. Lähinnä kuvia napsimaan tai muuten vaan ihmettelemään. Ainoastaan tämä sunnuntain lenkki oli vähän reippaampi ja fyysisesti raskaampi, kun kävin sen tekemässä tuolla takapihan metiköiden kuntopoluilla, joissa korkeusvaihtelua riittää ja välillä tie menee sen verran jyrkästi ylös, että meno muistuttaa enemmän kiipeämistä kuin kävelemistä. Mutta hyvin sujui sekin lenkki, eikä jalat ole vieläkään hapotelleet. Huomaan kyllä, että pohkeet alkavat ehkä vähän kiristyä, mikä on tuskin ihme ylipäätään, kun onhan tässä kilometrejä. Hapotus on kuitenkin toistaiseksi poissa ja se on se tärkein asia. Sitten kun alkaa hapottaa, on pohkeet jo niin kireällä, että niitä käydään taas aukomassa. Olen nyt kuitenkin sitä mieltä, että aiemmin en olisi töiden ohella kyennyt kuin ehkä yhteen tällaiseen pidempään lenkkiin (jos siihenkään), kun jalat oisivat olleet taas ihan p*skana. Uskon, että se ei-niin-hyvillä työkengillä päivät pitkät seisominen ja kävely oli se, mikä nuo jalkani rikkoi ja tämä ihmeparantuminen (siltä se tuntuu) kertoo juurikin siitä.

Viime viikollahan aloitin nämä lenkit kahdella kymmenen kilometrin matkalla ja tällä viikolla jatkoin nostamalla parilla kilsalla maanantain lenkkiä. Tiistain lepäilin ja keskiviikkona tuli vähän pidempi lenkki mitä olin ajatellut. Olin suunnitellut maksimissaan 14 kilometrin lenkkiä, mutta kun sain päähäni piipahtaa keskustassa (satamassa), enkä tiennyt miten pitkä matka sinne on, tuli siitä sitten lopulta päälle kuudentoista kilometrin mittainen. Keskustaan näytti olevan 7 kilometriä suht suoraa tietä ja siitä vielä satamaan päästäkseni sain kilometrin seikkailla. Satamassa istuin hetken ja katselin järvelle. Ja sitten lähdin takaisin kotiin. Tuon jälkeen luonnollisestikin jalat oli vähän töttöröö loppupäivän kuten varmasti jokaisella olisi, mutta seuraavana päivänä ei taas enää tuntunut mitään.

Torstaina ja perjantaina kävin käpyttelemässä keskenään samat lenkit, toisena päivänä vaan vähän pidemmän. Tuolloin menin aika suuren tien vierustaa pitkin pitkää siltaa, jonka alla yksi näistä meidän järvistä liplattaa. Ja huomasimpa, että siellä sillalla voi ihmistilanteen tarkistettua laulaa vaikka kurkku suorana jos sille päälle sattuu ja näinhän minä tein molempina päivinä, kun ihmisiä ei näkynyt missään. Ainoa yleisö siellä silloin on lokit ja muut mahdolliset siivekkäät, ja autojen melu muutoinkin peittää helposti alleen kaiken äänen. Mutta miten vapauttavaa on laulaa ihan sielunsa kyllyydestä julkisella paikalla, keskellä luontoa ja silti niin lähellä ihmisiä, ilman, että kukaan kuulee. Ihan parasta. Ei kaunista varmastikaan, mutta parasta. Saa tehdä perässä, haastan kaikki kokeilemaan samaa!

Lauantaina oli lepoa kävelylenkkien osalta, kun käytiin Joroisten triathlonia ohimennen katselemassa, se kun ei ole mitenkään mahdottoman ajomatkan päässä meiltä. Siellä tietysti piti käydä kannustamassa Jaanabaa ja härreä, sekä Kauramoottoria . Olihan siellä meidän entinen pääministerikin (Stubb) perinteisesti myös menossa mukana, joten kuvia tuli hänestäkin näiden kolmen lisäksi vähän napsittua. Miehen yksi tuttu oli myös siellä ja hänet tuli yllätettyä, kun ei tiennyt että ollaan paikalla. Kivan oloinen tapahtuma ja paljon iloisia kilpailijoita.

Tänään sunnuntaina oli sitten taas kävelyn vuoro ja kuten kerroinkin, niin se tapahtui tuolla pururadoilla. Hyttysistä huolimatta oli mukava seikkailla siellä. Niitä teitä sinkoilee siellä ristiin rastiin ja en varmaan puoliakaan ajasta tiennyt missä menin ja missä olen, mutta onneksi niitä opaskylttejäkin löytyy ja löysin takaisin kotiin. Kotiovella alkoi ukkonen jyrähdellä ja hetken päästä satoi aivan kaatamalla vettä. Juuri silloin, kun mies lähti omalle parin tunnin juoksulenkillensä..

Syöty on taas yhtä sun toista. Lauantai oli lisäksi viljapäivä, jolloin yleensä tulee otettua ilo irti, kun on niin paljon kaikkea viljaista mitä tahtoo syödä. Lisäksi tällä kertaa piti jo aloittaa edellisenä iltana, kun piti syödä pois yksi viljaa sisältävä ruoka-aines, josta kuvaa alempana.

Ja tättärää, semmoinen viikko oli se saliton. Huomisesta lähtien taas täysi tohina salin puolella. Viikon vapaan jälkeen saa aina valita mistä treenistä aloittaa ja sehän tietysti tarkoittaa jalkatreeniä heti huomiselle. Jes!

Pitäkää kiva viikko!

p.s. Käytiin muuten katsomassa Amy -leffa torstaina. Itkin tietty alusta loppuun ja vielä jälkikäteenkin itketti pitkään. Edelleen tekee ikävää ajatella niitä kaikkia juttuja. Voi Amy. :(

p.p.s. Jos kaipaa rauhoittumista ja ajatusten hiljentämistä, niin tämä värityspuuha on siihen oiva juttu. Olen ihan koukussa ja saatan värittää tuntejakin putkeen. Kaikki muuhan jää silloin tekemättä, mutta se on sivuseikka! Suosittelen kyllä kaikille. Vaikutuksen ymmärtää kun sen kokee. Hienoa puuhaa, eikä vaadi kyllä mitään taiteellista lahjakkuutta. Kunhan värittää.