Söin viimeksi herkkuja kaksi vuotta sitten

Kyllä näin on! Tänään on hieno päivä. :) Kaksi vuotta!! Meikällä on voittajafiilis. Hihih. ;) Käytän nyt sanaa ’herkku’ niin kuin se yleisesti mielletään, jotta kaikki tietävät mistä puhutaan. Nykyäänhän ne herkut on jotain ihan muuta kuin silloin, mutta puhutaan nyt niistä epäterveellisimmistä herkuista tosiaan.

Mitä kaikkea tuo sitten pitää sisällään? Mitä en ole syönyt kahteen vuoteen?

- Karkit, suklaat - Jäätelöt, mehujäät - Sipsit, popcornit - Leivokset, eli kaikki kakut, keksit, pullat ja muut vastaavat - Roskaruoka - Limut

Myöhemmin tämä laajeni myös siihen, että suurelta osin ne mihin oli lisäilty sokeria, suolaa, kermaa tai voita, jäi pois. Osa jo silloin heti, mutta osa myöhemmin. Kaikkea ei vaan tajunnut aluksi, kun ei osannut ottaa silmää käteen ja katsoa niitä ravintosisältölistoja. :D Tämä muutenkin pätee yleisesti siihen, että niiden tuoteryhmien sisällä, josta on kokenut, että on välttämätöntä valita jotain, mukaan on lähtenyt se terveellisin. Se ei tarkoita, etteikö siihen olisi ollenkaan  lisätty vaikka suolaa. Mutta näitä on syynätty ja arvot pitää olla sopivat, että voi suuhunsa laittaa. :P Ravintolaruoan kanssa ei ole ihan niin suurta syynäämistä, että tenttaisin suolamääristä lähtien kaikki. :D Yleisterveellinen kelpaa! Ja se ei todellakaan ole minkäänlaista roskaruokaa tai kermakastikkeita.

Mikä tähän päätökseen aikoinaan johti? No, varmaan nyt ainakin se, että olen niin ääripäiden ihminen ja joko/tai -persoona. :D Mutta ennen tätä päätöstä lyhyesti oli tilanne se, että herkkuja tuli syötyä aika paljon ja päivästä riippumatta. Ihan kunnollisia suklaaövereitä, kun vatsa ei vaan vetänyt enempää sisäänsä (kiitos vaan miehelle niistä miljoonista belgialaisista suklaista silloin kerran synttärilahjaksi :D). Oli pakko rajoittaa vähän ja yhteisesti päätettiin silloin, että viikonloppuun jätetään tuo herkkujen mussuttaminen ja sillekin laitettiin jotkut rajat, ettei tule vedeltyä niitä övereitä taas. Pikkuhiljaa sitä huomasi, että sen valitseminen, mitä tahtoi viikonloppuna syödä, oli vähän sellaista väkinäistä. Ettei juuri tehnyt mieli edes mitään tiettyä, mutta kun oli lupa syödä vain silloin, niin pakko oli valita jotain. Siihen havahtui aika äkkiä, että se jos mikä on typerää. Siitä lähti päätös kuukauden mittaisesta tauosta, jonka aikana keskitytään täysillä treenaamiseen. Kuukausi meni, eikä tehnyt enää mieli herkkuja. No nyt on sitten mennyt (omalla kohdallani) kaksi vuotta. :D Mies maistoi jossain kohtaa jotain uutuusmakujätskiä. Olikohan se sen kuukauden tauon jälkeen. No ei hänkään kaukana tässä hommassa tosiaan tule, alkaa olla kaksi vuotta hänelläkin täynnä. :)

Jos taas katsellaan oikein pidemmälle historiaan, että miten ne herkut on aikoinaan maistuneet, niin en mä tosiaan painanut kymmentä kiloa tähän lisää salaattia syömällä. :D Moni onkin lukenut tuon sivustakin löytyvän linkin postaukseen Terveisin Luuviulu, mikä löytyy siis toisen blogin puolelta. Siellä on syitä enemmän eritelty sille, miksi olen kaksin käsin vedellyt niitä epäterveellisyyksiä napaani, joten niitä en tälläkään kertaa käy läpi. Joka tapauksessa, olen niitä joilla on ollut ihan valtavan kolottava karkkihammas! :D Olen ollut makean perään ihan hirveästi. Jos joku sanoi jonkin olevan äklönmakea, tiesin heti, että se on mulle hyvä! Vetelin napaani ihan sokeripaloja myös. Samahan se on veteleekö karkkia vai sokeripaloja. :D Olen rakastanut kaikkia leivonnaisia, sekä myös sipsejä. Vuosikausia nimesin Hesburgerin ateriat lempiruoakseni. Teini-iässä asuin koululta sen verran kaukana, että kuljin edes takaisin busseilla, ja vaihto oli keskustassa. Hesen kautta menin. Joka päivä. Kerran oli viikko, kun kävin kahdeksan kertaa Hesellä . Kyseessä ei siis ollut mikään ongelma tämän suhteen. Ei hallitsematonta himoa tai ahmintaa. Oli ihan vain hauskaa. :D Söin lemppariruokaani niin usein! Jei!

Alla olevassa kuvassa olen kuusitoista. Syntymäpäivä. Mulla oli jo teini-iässä kunnon kaksoisleuka (ja rasvainen pömppövatsa), vaikka muuten olinkin edelleen hoikka. Kuvassa katselen seinille, jonne oli liimailtu Hesen lahjakortteja vaikka kuinka monta. Voi onnea! :’) Tuo oli juuri sitä aikaa, jolloin se kahdeksan Hese -käyntiä tapahtui.

Tämän kaiken kerron siksi, kun niin moni väittää, ettei millään pystyisi samaan, koska on sellainen herkkup*rse tai niin makean perään. Mä olin ihan samanlainen. En oo enää. :) Elämä on valintoja täynnä. Jos on tahtoa, on kykyä. Ja se on niin yksinkertaista..

Jatkoin tosiaan syömistä samaan tapaan yli kaksikymppiseksi. Herkkuja meni, pizzaa tai eineshappareita meni aamupalaksi, batteryn ja suklaalevyn kera. Batterya join vissiin ainakin pari vuotta joka ikinen päivä. Yhden tai kaksi. Kyllä se paino alkoi sieltä kerääntyä. Monelle varmasti olisi tullut paljon enemmän kuin itselleni, mutta mä olenkin tosiaan luonnostani niin pieni ja keho vetää siihen pieneen suuntaan automaattisesti, eli pisti onneksi vastaan kilojenkin kanssa, ettei niitä ollut pudotettavana vaikka kolmeakymmentä. Ainoastaan kymmenen. Kymmenen kiloa pelkkää löysää ihraa. Olin kyllä silloin onnellinen. Fyysinen vointini oli todella huono, syke taivaissa, hengästytti jne., mutta en minä sitä tajunnut. Se oli vain elämää. Herkuttelin ja olin siitä kaikesta nauttivinani. Enkä nähnyt kokoani. Meillä nämä ajat tunnetaan nimellä ’Onnellinen Läski’. :D

Tuohon aikaan ei voi enää koskaan palata. En voi koskaan kasvaa läskiä noin paljoa. En voi koskaan enää herkutella siinä määrin. Tietoa on liikaa. Silloin ei ollut tietoa, eikä kykyä nähdä itseä. Nyt tiedän miten mikäkin vaikuttaa mihinkin, näen kehossani muutokset, tunnen olossani muutokset. Periaatteessa voisin kasvaa tuohon kokoon, en kyllä ymmärrä miksi, mutta periaatteessa. Voisin kasvaa, mutta Onnellista Läskiä minusta ei voi koskaan enää tulla. Tietoisuutta ei voi hukata, vaikka todellisuuden voi muuten piilottaa. Valitettavasti tiedän, miten hyvälle tuntuu olla terve ja elää terveellisesti, joten paluuta ei tosiaan voi millään olla.

Kun sitten painon pudotin pois, kun jossain kohtaa olin havahtunut itseeni, en ihan heti jättänyt herkkuja pois. Jossain kohtaa hetkeksi, mutta en muuten. Kuten monesti sanottu, vaihdoin vain silloisen kykyni mukaan kaiken epäterveellisestä terveellisempään. Jos tuotteesta oli vähäsokerinen, vähärasvainen tai muu light -hömpötys, vaihdoin siihen. Ei välttämättä loppupeleissä sen terveellisempi, mutta pointti oli kalorien karsimisessa silloin ja niinhän siinä tosiaan kävi, että kalorit tipahti todella korkealta normaaleiksi ja paino suli itsestään pois. Herkkuja saatoin syödä painon putoamisen jälkeen vaikka päivittäin, mutta se oli todellakin pientä. Se oli kolme namia tai rivi suklaata. Sata grammaa kevytjätskiä joskus. Joskus kävi ulkona syömässä ei-välttämättä-niin-terveellistä ja sen huomasi heti olosta. Sydän alkoi paukata ihan miljoonaa, kun söikin jotain rasvaista pitkästä aikaa ja normaalista poiketen. Koko keho tärisi ja tuli kaikinpuolin huono olo. Yleensä vatsa meni sekaisin. Silloin jos koska ymmärsi sen, että nyt kun on ollut ilman sellaisia, keho kertoo, että älä enää. Kertoi kovaan ääneen, että ei tämä tavara kuulu ihmiskehoon, miksi kiusaat sitä! En tuolloin lopettanut kuitenkaan kokonaan tuota(kaan), mutta harvoin tuli käytyä. Muistan mm. viimeisen kerran, kun olen syönyt Kotipizzaa. Siitä oli silloin ollut jo vuoden tauko ja teki mieli maistaa. Järkytyin jo heti alkuun sitä rasvan määrää, mikä siitä tihkui.. Hyi olkoon. Ja sen myös maistoi.

Tuo on myös yksi jännä juttu, kun on ollut syömättä kaikenlaista. Sitten kun syö, niin sen kaiken maistaa.  En pystyisi syömään enää mitään maistamatta voita  tai muuta rasvaa , sokeria, suolaa.  Makuaisti todella terävöityy. Nykyään kun ei sitä suolaa lisäile mihinkään, maistuu esimerkiksi tuorepinaatti ihan selkeästi suolaiselle. Kovin punainen omena saattaa olla jopa liian makea jne. Mutta sen voin myös sanoa, että kun niitä herkkuja syö vain harvoin, vasta silloin oppii OIKEASTI niistä nauttimaan. Silloin, kun niitä vetelee kaksin käsin harva se päivä, ei sitä mieti eikä maistele. Harvemmin syötynä siinä oikeasti nautti. Joka ikisestä puraisusta. Silloin hermostui niille, jotka veteli kaksin käsin herkkuja, että p*rkele MAISTELKAA NIITÄ EDES. :D Sama päti ja pätee myös ihan perinteiseen ruokaan. Sitä heräsi maistamaan ja ruoka on aivan valtava nautinto. Olen tietoinen siitä kaikesta, minkä suussani maistan syödessäni. Keskityn siihen, nautin siitä.

Yhtä sun toista. :D Herkut tosiaan matkasi mukana aina sinne hetkeen asti, jolloin ne kaksi vuotta sitten jätin pois. Juhlissa ja muissa kyläilyissä syötiin vähän enemmän ja jopa ihan niin paljon, että ei ole kamalampaa oloa ollut varmaan ikinä. Se tunne, kun vatsa on oikeasti jo fyysisesti niin täynnä, että alkaa kasaantua ruokatorvea pitkin ylös. Jep jep. Joskus on syöty. Äitin tekemä ruoka oli vaan parasta. :) Saati sitten, kun sai etukäteen ilmoittaa mitä kaikkea pöydässä oisi tarjolla, jälkkäreitä myöten, niin niitähän sitten syötiin! Ikinä ei oo kyllä toiste ollut sellaista oloa, huhhuh. Veikkaisin, ettei ikinä enää!

Mun suurimpia herkkuja oli aikoinaan irtokarkit. Etenkin kirpeät. Salmiakki oli todella hyvää. Suklaasta parasta oli ehdottomasti valkosuklaa. Esimerkiksi Tobleronen moinen oli maailman parasta ja niitä sai laivalta aika isoja pötkäjä. :D Myös Maraboun minttusuklaakrokantti oli suurta herkkua. Sipseistä taisi lemppareimpia olla Kartanon perunalastut. Jäätelö ei ole koskaan ollut hirveän tärkeää, enkä osaa nimetä lempparia sieltä. Yksi suurimmin kulutettu oli kuitenkin minttu-puffet. Ainon mustikkapiirakkajätski oli hyvää. Roskaruokarintamalta ei löytynyt sen Hesekauden jälkeen enää uutta parasta. Leivoksista sitten taas varmaan kaikki oli maailman parasta, berliininmunkit ja suklaahippukeksit. Ja joulutortut. <3

Harmittaa, etten muista, mitä olen viimeisenä syönyt. Veikkaan irtokarkkeja ainakin. Ja toki valehtelisin, jos sanoisin, etten koskaan kaipaa mitään näistä entisistä herkuista, etteikö niitä tekisi koskaan enää mieli, etteikö vesi herahtaisi kielelle kun jokin tietty herkku tulee mieleen. Mutta ei siinä ole mitään ihmeellistä. Tottakai välillä tekee mieli niitä, siinä missä ihan mitä tahansa muutakin. Ei se tarkoita sitä, että se olisi koskaan taistelua tai että olisi luopunut jostain suuresta. Ihmisellä on tapana kaivata asioita, joita ei enää ole. Eikä sen tarvitse tarkoittaa ruokaa, se voi olla mitä vain. Nämä mieliteot on hyvin ohimeneviä. Se mikä on varmaa, on se, että nämä mieliteot eivät tule kehosta  vaan jostain mielen sopukoista , jossa on niihin liittyvä muisto. Mieli muistaa, keho ei varmasti. Sanotaan, että kaksi viikkoa ihmisellä kestää aina tottua uuteen makuun ja se sama kaksi viikkoa on se aika, kun keho alkaa päästää irti jostain, mitä ei enää tule olemaan. Mitä kauemmin ilman, sitä vähemmän tekee mieli. Ja sitä helpommaksi se muuttuu. Mulla ei henkilökohtaisesti ole ollut missään kohtaa vaikeaa, en ole ’ollut lähellä repsahtaa’ tai muutakaan vastaavaa. Ei tulisi mieleenkään. Nykyään esimerkiksi itsetehdyn luumurahkan himo tai Questin patukoiden himo on paljon suurempi ja se ei edes jätä rauhaan. :D Näille himoille voi onneksi antaa jopa periksi. :)

Kyllä nyt on hyvä olla. Tässä kunnossa, tässä vaiheessa elämää, ottaen huomioon miten monta vuotta elin epäterveellisesti. Yli kaksikymmentä! Mistään en koe luopuneeni, vaikka moni niin varmasti väittääkin. :) On huudeltu, että ’hieno on sulla elämä..’. Hähää, niin onki! SCREW YOU, heikko yksilö! :’D Mulla on kehossani ja mielessäni tämän asian suhteen aivan P*RKELEEN hyvä olla. Kun mietin sitä oloa, mikä joskus oli, en voi uskoa, että annoin sen jatkua. Että en nähnyt enkä tajunnut tuntea. No nyt näen ja tunnen, eikä koskaan enää siihen kuntoon. Sitä en tiedä, olenko tässä nyt loppuelämän syömättä herkkuja. Tulee esimerkiksi mieleen, että jos saisi kuulla lääkäriltä, että elinaika on vähissä, niin kyllä varmaan jotain maistaisin. ;)

Tiedän, olen äärimmäinen teoissani. Tämä sopii mulle erittäin hyvin. Veikkaan, että suurelle osalle ei. Siksi en koskaan automaattisesti suosittelisi totaalikieltäytymistä herkuista. Mutta jos niin tekee, niin täydet rispektit saa multa ihan varmasti. ;) Yo! Kippis (vedellä) terveelliselle elämälle!