Tunturilammelle polskimaan

Suomessa ei ole neljää vuodenaikaa. Niitä on viisi: talvi, kevät, kesä, syksy ja marraskuu. Useimpina vuosina marraskuu alkaa jo lokakuussa ja jatkuu joulukuulle. Niin tänäkin vuonna. Näistä vuodenajoista marraskuun jättäisin mieluiten väliin. Yleensä marraskuussakin on pakko mennä ulos jossain vaiheessa. Joskus täytyy mennä kotoa junalle ja junalta töihin. Suomalainen sisukin rakoilee, kun tuuli vihmoo niin, että korvat irtoo, ja kun heti ovesta ulos astuttua sateenvarjo kääntyy ympäri vähintään viisi kertaa, flopflopflopflopflop. Mietit siinä, että miksi edes otit sateenvarjon. Siksikö, että päässä on ehkä joku yksi hiustupsu, joka säästyi kuivana? Ja mietit, että miksi et samoin tein joka päivä pue päälle kuoripukua ja laskettelulaseja. Mielenosoituksellisesti laitat sateenvarjon kiinni, jos se siis edes suostuu enää menemään kiinni, ja marttyyrinä marssit kohti juna-asemaa. Kastukoon sitten kaikki vaatteet litimäriksi ja irrotkoon korvat! Ei tiedä, kenelle tämä raivo on osoitettu, mutta jonkunhan tästäkin kurjuudesta on vastattava. Prkl, mikä tyyppi.

En ole ennen miettinyt, että haluaisinkohan muuttaa lappiin, mutta nyt on tultu siihen pisteeseen, että sekin on käväissyt mielessä. Koska lapissa ei ehkä ole marraskuuta. Tai jos on marraskuu, niin siellä saattaa olla lunta. Aurinko ei siellä varmaan nouse ennen tammikuun puolta väliä, mutta ei sitä nyt ole lähiaikoina täälläkään juuri näkynyt… Kesällä huomattiin, että ainakin siihen aikaan lapissa paistaa aurinko. Ja Rovaniemellä voisi opiskella tontuksi, joka olisikin mulle sopiva ammatti. En ole ihan varma enää, että oliko se sittenkään vitsi.

Nonni. Nyt tämän avautumisen jälkeen onkin hyvä koittaa jatkaa aiheesta, josta oli tarkoitus jatkaa. Siitä elokuisesta Kevon reitin vaelluksesta oli vielä jotain kerrottavaa jäljellä. Elokuussa lapissa siis paistoi aurinko, eikä laskenut millään, vaikka laskikin. Päivä, johon jäätiin viime tarinassa, oli keskiviikko 19.8.2015. Se päivä sisälsi Kevon kanjonimaisemia, tunturia, vesistössä kahlaamista ja putouksen kohinaa.

Torstaina 20.8. lähdettiin jatkamaan vasta klo 11 maissa, ja jostakin syystä sitten venähti aika myöhäiseksi ennen kuin päästiin seuraavalle yöpymispaikalle. Lounas-stoppiin oli kartan mukaan 9,5 km, mutta matka tuntui paljon pidemmälle. Mietittiinkin, että näinköhän siihen kartan numeroon oli laskettu kaikki polun kiemurat. Siellä lounaspaikalla oltiin siis vasta klo 16-17, ja perillä seuraavassa yöpymispaikassa ihanan tunturilammen rannalla puoli kahdeksalta. Kartan mukaiset kilometrit kokonaisuudessaan olivat tältä päivältä näköjään jääneet minulta dokumentoimatta reissuvihkoon. Toisaalta aika ja kilometrit eivät nyt muutenkaan ole kovin vertailukelpoisia, koska kartan kilometriepätarkkuuden lisäksi etenemistä hidastivat myös matkan varrella olleet kaksi kahlaamoa.

Toiselta kahlaamolta oli puolentoista kilometrin pätkä yöpymispaikkaan tunturilammelle. Alkuun oli aika jyrkkä nousu ja sen jälkeen leppoisaa patikointia ilta-auringon loisteessa. Menimme sen lopun kaikki omaa rytmiämme ja omissa oloissamme. Ajatus oli oikeastaan, että jos ja kun joku olisi nopea, se joku saisi laitettua iltaruokaa työn alle mahdollisimman pian, koska kello alkoi olla jo jonkin verran. Mutta lopulta tulimme kaikki perille aika peräkkäin. Maisemat olivat niin ihania, etten ainakaan minä malttanut vetää mitään hikimarssia siinä kohtaa. Ja jos saisi valita jonkun paikan, jonne tällä reitillä palaisin, tämä tunturilammen ranta se olisi.

No semmoista tässä jaksossa. Nyt taidan lähteä irrottamaan korvia tuonne marraskuuhun, kun muuten ei pääse Kiipeilyareenalle. Ensi jaksossa tulee vielä viimoinen kertomus tästä vaelluksesta ja pikkuisen maisemia Norjasta, ja sitten… Italiaa ja via ferrataa :) Jepsistä.

Kaikille oikein viihtyisää Suomen itsenäisyyspäivän iltaa! Meitsi lähtee kiipeilemään.