Vuoristoon voi rakastua 23.4.2018 Seetu  1 10 JAKOA Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Vuoristo on tasaisessa maastossa eläneelle mielenkiintoista ja kiehtovaa. Niinpä on helppo ymmärtää, että vuoristo voi täydellisesti lumota ihmisen. Italialaisen kirjailijan Paolo Cognettin teos Kahdeksan vuorta auttaa vielä lisää tässä ymmärryksessä, jos lumouksen voimaa rupeaisi epäilemään. Teksti on rauhallisesti etenevää ja antaa helposti tunteen, että lukija tarpoo vieressä rinnettä ylös. Omat muistot Lapin-retkistä tulivat väistämättä mieleen, vaikka Lapissa ei Alppien korkeuksissa liikutakaan. Teos on viime vuonna saanut arvostetun italialaisen Premio Strega -palkinnon. Italiassa on suomalaisen kesämökkikulttuurin sijaan monelle tärkeä vapaanviettopaikka juuri vuoristomaja, ja kirjan hienot luontokuvaukset kertovat havainnollisesti vuorten tarjoamasta erilaisesta maailmasta. Kirjassa hyvin konkreettisesti tulevat esiin myös vuorten vaarat. Luonto on aina ihmistä voimakkaampaa. Kirjassa kuvattu vuoristo sijaitsee Piemontessa Luoteis-Italiassa. Sinne teoksen päähenkilön isä, vannoutunut vuorten kulkija, vie perheensä kesäksi. Erakkomaista, etäistä isää poika lähes pelkää ja seuraa tottelevaisesti vuoriretkille vuoristotaudista huolimatta. Vasta murrosikäisenä hän nousee kemisti-isäänsä vastaan ja kieltäytyy retkistä. Perheen elämästä saa aika ikävän kuvan, vaikka äiti tuo parhaansa mukaan lämpöä perheeseen. Traumaattinen kokemus nuorena selittänee osaltaan isän käytöstä. Teos avaa hyvin entisajan vuoristolaiselämää, johon milanolaisperhe pääsee tutustumaan loma-aikana. Paikallisesta Brunosta tulee milanolaispojan elinikäinen ystävä. Vuoriston väki elää kuitenkin aivan omilla ehdoillaan. Vuoristo tunkee teoksessa niin paljon esiin, että sitä voi pitää yhtenä teoksen päähenkilöistä kuten Jukka Petäjä oivallisesti kirjoittaa Helsingin Sanomien julkaisemassa teoksen kritiikissä. Muuten teos ei ole tätä kriitikkoa valloittanut. Kirjailijan vuoristorakkaus tulee hyvin esille myös ajatelmissa, joita teoksessa on paljon. Hän muiden muassa kirjoittaa, että missään ei ole yhtä hyvä muistella kuin vuorilla. Tämän ehkä suomalainen voi hyvin soveltaa metsään, jossa muistot saattavat myös pulpahtaa odottamatta esiin. italia Kahdeksan vuorta Premio Strega vuoristo Lue myös: Italia on monen keksinnön kotimaa 10.12.2018 Uskomuksilla on oma tilansa 19.11.2018 Kielen opiskelua kotikoneen ääressä 18.06.2018 Sattumuksia ja kielikylpyä Italiassa 04.06.2018 Vaellusta Adrianmeren rannalla 28.05.2018 Vihannesten syönti kaunistaa Aikamatkalla Tamminiemessä Seetu

Vuoristo on tasaisessa maastossa eläneelle mielenkiintoista ja kiehtovaa. Niinpä on helppo ymmärtää, että vuoristo voi täydellisesti lumota ihmisen. Italialaisen kirjailijan Paolo Cognettin teos Kahdeksan vuorta auttaa vielä lisää tässä ymmärryksessä, jos lumouksen voimaa rupeaisi epäilemään. Teksti on rauhallisesti etenevää ja antaa helposti tunteen, että lukija tarpoo vieressä rinnettä ylös. Omat muistot Lapin-retkistä tulivat väistämättä mieleen, vaikka Lapissa ei Alppien korkeuksissa liikutakaan.

Teos on viime vuonna saanut arvostetun italialaisen Premio Strega -palkinnon. Italiassa on suomalaisen kesämökkikulttuurin sijaan monelle tärkeä vapaanviettopaikka juuri vuoristomaja, ja kirjan hienot luontokuvaukset kertovat havainnollisesti vuorten tarjoamasta erilaisesta maailmasta. Kirjassa hyvin konkreettisesti tulevat esiin myös vuorten vaarat. Luonto on aina ihmistä voimakkaampaa.

Kirjassa kuvattu vuoristo sijaitsee Piemontessa Luoteis-Italiassa. Sinne teoksen päähenkilön isä, vannoutunut vuorten kulkija, vie perheensä kesäksi. Erakkomaista, etäistä isää poika lähes pelkää ja seuraa tottelevaisesti vuoriretkille vuoristotaudista huolimatta. Vasta murrosikäisenä hän nousee kemisti-isäänsä vastaan ja kieltäytyy retkistä. Perheen elämästä saa aika ikävän kuvan, vaikka äiti tuo parhaansa mukaan lämpöä perheeseen. Traumaattinen kokemus nuorena selittänee osaltaan isän käytöstä.

Teos avaa hyvin entisajan vuoristolaiselämää, johon milanolaisperhe pääsee tutustumaan loma-aikana. Paikallisesta Brunosta tulee milanolaispojan elinikäinen ystävä. Vuoriston väki elää kuitenkin aivan omilla ehdoillaan.

Vuoristo tunkee teoksessa niin paljon esiin, että sitä voi pitää yhtenä teoksen päähenkilöistä kuten Jukka Petäjä oivallisesti kirjoittaa Helsingin Sanomien julkaisemassa teoksen kritiikissä. Muuten teos ei ole tätä kriitikkoa valloittanut.

Kirjailijan vuoristorakkaus tulee hyvin esille myös ajatelmissa, joita teoksessa on paljon. Hän muiden muassa kirjoittaa, että missään ei ole yhtä hyvä muistella kuin vuorilla. Tämän ehkä suomalainen voi hyvin soveltaa metsään, jossa muistot saattavat myös pulpahtaa odottamatta esiin.