24.4.2016 Ensiaputaito voi pelastaa 24.4.2016 Seetu 3 16 JAKOA Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Ensiavun osaaminen on sellainen kansalaistaito, joka pitäisi olla jokaisella hallussa. Moni on varmaan käynyt ensiapukurssin, mutta taidot ovat sittemmin ehkä unohtuneet tai vanhentuneet. Tosin tunnustan heti, etten itsekään ole ensiaputaitoinen, mutta onnekseni pari viikkoa sitten samassa huoneessa oli osaava henkilö. Hän taitavuutensa ansiosta ymmärtääkseni henkeni pelastui. En halua jossitella enkä dramatisoida asioita, mutta olin todella tukehtua mandariinin lohkoon, ja vain ystäväni ripeä ja päättäväinen toiminta auttoi minua. Ajattelin syödä välipalaa italian tunnin tauolla, mutta heti ensimmäinen pala meni niin sanotusti väärään kurkkuun ja salpasi henkeni. Onneksi tilanne ymmärrettiin heti, ja yksi läsnäolleista osasi Heimlichin otteen ja vahvoilla pumppausliikkeillä sai henkeni taas kulkemaan. Tutkin tietysti myöhemmin, mitä tästä otteesta sanottiin netissä, vaikka se teoriassa oli minulle ennestään tuttu asia. Käypä hoito -suosituksissa ehdotettiin ensitoimiksi ilmatie este -tapauksissa vahvoja kämmenlyöntejä lapaluiden väliin. Ellei se tehoa, vasta sen jälkeen otetaan käyttöön viimeisenä keinona Heimlichin ote . Selkään lyönnit eivät minua auttaneet, joten toiminta oli oikeanlaista. Lyöntien muuten pitää olla lujat, samoin otteiden pitää olla voimakkaita. Jos tukehtumassa oleva henkilö on tajuton, ohjeet ovat toisenlaiset. Jälkeenpäin saattaa ilmentyä rytmihäiriöitä. Minulla oli parina päivänä päänsärkyä, mutta muunlaista oiretta ei ollut. Uni ei meinannut illalla tulla, joten päänsärky voi tietysti johtua tästäkin. Myös puhalluselvytys on taito, jonka soisi jokaisen osaavan. Nykyään monissa julkisissa tiloissa olevan defibrillaattorin avulla voi pelastaa äkillisen sydänpysähdyksen saaneen. Tämä koje myös opastaa käyttäjäänsä, joten siinä ei tarvita erikoistaitoja. On sinänsä hieno ajatus, että toinen ihminen voi pelastaa lähimmäisensä hengen, vaikka ei omaakaan varsinaisia hoitotaitoja. Minulla on tietysti pohjaton kiitollisuuden tunne ystävääni kohtaan. Hän tosin vaatimattomasti vain sanoi: Tein kansalaisvelvollisuuteni. defibrillaattori elvytys ensiapu Heimlichin ote Lukeminen lumoaa ja haastaa Aplodit istuen tai seisten Seetu
17.4.2016 Lukeminen lumoaa ja haastaa 17.4.2016 Seetu 1 9 JAKOA Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Yksi ystäväni haluaa lukea vain kirjoja, joista tulee onnelliseksi. Minulle taas riittää, että pystyn samaistumaan johonkin ihmiseen, asiaan tai paikkaan lukemassani teoksessa tai kirja muusta syystä kiehtoo minua. Moniin seikkailuihin ja ihmissuhteisiin niissä joka tapauksessa viedään. Kirja saattaa olla myös haasteellinen, olkoon esimerkkinä brittikirjailija Kate Atkinsonin teos Elämä elämältä. Siinä hän kertoo päähenkilöiden elämästä eri muunnelmina haastaen lukijan miettimään, jos asiat olisivatkin menneet toisin. Se on mielenkiintoinen ratkaisu, ja miettiväthän ihmiset oikeastikin omia valintojaan tai sattumuksia. Teokselle on myös jatko-osa Hävityksen jumala. Suomalaiset ovat lukijakansaa, ja erityisen hyvä kirjastoverkko on osa lukemisharrastuksen ylläpitoa. Äskettäin Helsingin Sanomissa oli graafi, joka kertoi yleisten kirjastojen käyttäjiä olevan Suomessa 39,53 prosenttia väsestöstä. Se on selvästi suurempi määrä kuin useimmissa Euroopan maissa (kaikista maista ei ollut tietoja). Samoin aikuisten (16-65-vuotiaiden) lukutaidon taso oli selvästi parhain. Näiden lukujen valossa ei pitäisi olla huolta, mutta kuitenkin tiedetään, että lukemisen taso on Suomessakin heikentynyt tai heikentymässä. Vaikka siis vielä olemme tilastojen kärjessä, tulevaisuus ei näytä valoisalta. Enää kaikki vanhemmat eivät lue lapsilleen iltasatuja, ja yleensäkin iltasatujen lukeminen loppuu, kun lapsi itse oppii lukemaan. Jos vanhemmat itse eivät tartu kirjaan, tuskin lapsellekaan on luonnollista ottaa kirjaa käteen ja hiljentyä lukemaan. Myös kirjaston käytön lapsi oppii parhaiten, jos vanhempi vie sinne lapsen ja opettaa, miten siellä toimitaan. Lukevalla nuorella sanavaraston on todettu olevan moninkertaisesti suurempi ja monipuolisempi kuin nuorella, joka ei lue. Kirjoja lukeva 17-vuotias hallitsee 50 000 – 70 000 sanaa, kun taas nuori, joka ei lue, vain runsaat 15 000 sanaa. Sanavarasto surkastuu, jos tyydytään vain klikkailemaan iltapäivälehtien otsikoita. Lukeminen niiden rinnalla tuntuu ehkä ilottomalta ja aikaavievältä. Kuitenkin kirjoja lukemalla paitsi oppii asioita, oppii myös keskittymistä ja hiljentymistä. Kiehtovat, mukaansa tempaavat tarinat ovat kaikkien tavoitettavissa kirjoissa, niiden sivuilla voi päästä tutustumaan mitä mielenkiintoisimpiin ihmisiin, paikkoihin tai tapahtumiin. Lukeminen edistää myös empaattisuutta. Sitä jos mitä tarvitaan meidän aikanamme. Huomisesta alkaen vietetään lukuviikkoa, ja se on varmaan tarpeen, jos sillä pystytään edistämään esimerkiksi lasten ja nuorten lukemisharrastusta. Aikuinen kai muutenkin osaa tarttua kirjaan jos niikseen tulee. empaattisuus kirja kirjasto lukeminen lukutaito lukuviikko sanavarasto tarina Lue myös: Pelaaminen on vienyt nuorilta lukuinnon 17.12.2018 Lukemiseen uutta ulottuvuutta 03.04.2017 Onni on kirjapino yöpöydällä 07.11.2016 Hienoja lukuelämyksiä 25.07.2016 Lukeminen lisää empatiaa 03.11.2015 Lenkkeilyn kulta-aika Ensiaputaito voi pelastaa Seetu
10.4.2016 Lenkkeilyn kulta-aika 10.4.2016 Seetu Tykkää 10 JAKOA Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Lenkkeilyä voi tietysti harrastaa läpi vuoden, varsinkin eteläisessä Suomessa, jossa kunnon talvia ja hiihtokelejä ei ehkä enää saada. Joka tapauksessa kevät ja syksy ovat minulle parhaita lenkkeilyaikoja. Välillä on kävelysauvat mukana, välillä ei. Näin kevätaikaan ilmat suosivat juuri lenkkeilyä, sillä tuulikaan ei haittaa, kun osaa pukeutua. Pukeutumiseen sopii sama nyrkkisääntö kuin murtomaahiihtäjälle. Lähtiessä on hyvä olla jopa hieman vilu, sillä nopeasti liikkuminen lisää niin lämpöä, että liian vahvasti pukeutunut ei oikein nauti lenkistään. Aurinkoinen sää siivittää askeleita, ja toisinaan otan viihdykkeeksi myös mielimusiikkia korviin soimaan. Aivan tavallinen lenkki voi myös antaa voimia, jos vain väsyneenä tai hieman allapäin saa itsensä lähtemään liikkeelle. Voi myös käydä niin kuin minulle, että tavallinen tunnin lenkki paisui yli kahden tunnin kävelyksi, kun hieno ilma houkutteli poikkeamaan metsään. Kuljin harjun rinteitä ylös ja alas, välillä polut olivat kivisiäkin, mutta hyvältä tuntui. Myös mainoksia katsomalla voi huomata, että lenkkeilyn aika on viimeistään nyt. Ehkä eniten näkee polkupyörämainoksia, mutta seuraavaksi eniten kaupataan kyllä erilaisia lenkkareita. Tähän loppuun sopivat vielä aivan tuoreet ja hyvät uutiset. Kävelyn terveysvaikutukset ovat vieläkin isommat kuin tähän mennessä on tiedetty. Erilaiset kalorilaskurit näyttävät liian vaatimattomia tuloksia. Ne perustuvat vanhoihin kaavoihin, jotka taas on laskettu liian vähäisen otannan perusteella. Kummallista kyllä ei olekaan otettu huomioon, että ihmiset ovat erikokoisia ja kuluttavat energiaa eri määriä. Uusissa mittauksissa otettiin paremmin huomioon testihenkilöiden sukupuoli, paino, pituus ja kävelynopeus. Vanhan laskennan mukaan tunnin kävelyllä, viiden kilometrin tuntivauhdilla kuluu 68 kilokaloria. Nyt tiedetään, että 59-kiloinen nainen kuluttaa enemmän eli samassa ajassa 81 kilokaloria kävellen samaa tahtia. kalorikulutus kävelyn terveysvaikutukset kävelysauvat lenkkeily Lue myös: Aurinko houkuttaa sauvakävelylle 12.03.2015 Tauko kuntoilusta tuli tarpeeseen Lukeminen lumoaa ja haastaa Seetu
Tomi Leppänen Olemisen keveys ja karamellipussi 6.4.2016 Kamilla 1 38 JAKOA Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Mä ajattelin kirjoittaa tänään jotain ihanaa ja makeaa, jotain mistä tulen hyvälle tuulelle ja mitä ajatus tekstiin tuo, sillä tänään on kulunut jo yli vuosi siitä kammottavasta päivästä jona menetin äitini, vahvan siteeni lapsuuteeni sekä yhden vankoista tukijoistani. Olen taas re-loadannut niitä viimeisiä keskusteluja, tapahtumia sekä sanomisiamme äitivainaani kanssa, ajatellut paljon, ehkä liikaakin, miettinyt näin jälkikäteen tiettyjen keskusteluaiheiden viitanneen siihen, että hän tulee poistumaan pysyvästi, ollut jokseenkin myös kiukkuinen ja pettynytkin itseeni etten tajunnut. Tajunnut, että äiti oli väsynyt, tajunnut, että kaikki ei ollut hyvin, tajunnut, että tässä valmisteltiin ikuista lähtöä. Miettinyt pääni puhki, että olisiko pitänyt ymmärtää ja tehdä jotain toisin. Toisaalta, vaikka olisin tehnytkin, ei lopputulos olisi muuttunut siitä miksikään – se on fakta. Ja tässä sitä nyt ollaan; ihan ehjänä, vahvana ja pärjäävänä. Elämä hymyilyttää ja kesäkin on pian täällä. Jokavuotinen kalenterin hankinta on omalla tavallaan jännä juttu – sen sivut loistaa tyhjyyttään ja edessäsi on kokonaisen tulevan vuoden tyhjyys, arvaamattomuus ja seikkailu. Tänä vuonna mulla ei ollut valmiina kalenteria kun vuosi vaihtui. Itseasiassa koko viime vuosi meni melkolailla kalenteria tuijottelematta, hyvä kun löysin tieni töihin aina oikeaan aikaan ja muistin levätä vapaapäivinä. Tänä vuonna kalenteri kuitenkin löysi mieheni kautta luokseni ja jotain sinne on jo ajanhallinnallisesti asetettukin. Päivien organisointia helpottaa kalenterin käyttö, mutta toisaalta tulin miettineeksi, onko mitään järkeä täyttää kalenteri pienillä merkinnöillä tuntitarkasti. Miksi vangita olemassaoloaan arkisten askareiden ja menojen merkinnöillä? Tulen jotenkin ahdistuneeksi kalenterin liiallisesta täyttämisestä ja vapaudenriiston tunteesta. Siivotessani äitini tavaroita, löysin kasan hänen vanhoja kalentereitaan. En tuntenut oloani syylliseksi avatessani niiden kansia ja matkatessani aikajanalla taaksepäin; jopa 18 vuotta taaksepäin. Aikaan jolloin merkinnöissä näkyi äitini kirjaus raskaaksi tulemisestani ja siitä ilosta mikä siinä tekstissä huokui, tai aikaan, jolloin olin itsepäisenä matkannut Espanjaan viettämään villiä ja vapaata elämääni – enkä todellakaan aina välttynyt huolestuttamasta häntä. Tietyt merkinnät löytyy omankin kalenterini sivuilta: hääpäivä, pojan ja miehen syntymäpäivät sydämillä koristettuna, vähän niinkuin nostattamaan rakkaudellisen juhlapäivän merkitystä vieläkin arvostetumpaan tasoonsa, kummityttöjen ja ystävien synttärit, sekä muut läheisten juhlapäivät tietenkin. Vaikka Facebook muistuttaa kavereiden ikääntymisestä, on mulla omien suosikkien juhlat tänäkin vuonna merkittynä pinkkien kansien välissä. ”Muistuttelen aika-ajoin itselleni, että elämä on tässä ja nyt” Ajanhallintahan on asia, jonka jokainen meistä omalla tavallaan hallitsee tai pyrkii hallitsemaan – tai on niitäkin jotka ei hallitse. Ikuinen kiire ja kokoaikainen kellon vahtiminen ei ole oma juttuni. Elin joskus aikaa, jolloin minuutinkin poikkeama ravisutti koko päivän aikataulua, mutta nykyään olen siirtänyt elämääni pienemmälle vaihteelle. Olen tunnetusti ollut työnarkomaani, miksi, moni kysyisi, mutta en oikeasti osaa antaa yhtä vastausta. Siksi kai, että hoitoalalla on jonkun jäätävä tekemän työt kun sairastapausten vuoksi henkilömäärään tulee potilasturvallisuutta uhkaava aukko, siksi, että joskus rahan tarve on ollut nautintoa suurempi asia tai siksi, että tykkään työstäni. Nyt olen kuitenkin jalkauttanut sen aiemmin opetellun ei -sanan käytön elämääni ja huomaan, että sillä on ollut suuri merkitys oman uuden vaihteen löytämisessä. Elämä on liian lyhyt kieltää itseltään ne hetket, jolloin keho ja mieli sanoo ”pysähdy ja lepää”. Meillä mahtuu päivään, kuukauteen ja koko vuoteen paljon aikaa, jonka voi viettää nautinnollisesti. Miksi siis kiirehtiä? Miksi ajaa itsensä loppuun? Katselen itse mieluummin puhtaita valkoisia kalenterin sivujani tietäen, että mulla on ruhtinaallisesti aikaa – ihan vaikka vaan olla ja ihmetellä. Olen siis harjoittanut pysähtymistä, luottanut kehoni merkkeihin ja antanut itseni taas olla. Keskittynyt valmistamaan sellaista ravintoa, joka tekee minulle hyvää, juonut silloin tällöin lasin kuohuvaa ja käynyt tanssimassa yöelämässä. Ihan vaan, koska tämä kaikki on itselleni niin tärkeää. Muistuttelen aika-ajoin itselleni, että elämä on tässä ja nyt. Taannoin mietin myös opittuja sekä tarkoitusperäisiä ilmentymiä, joita taakse jäänyt vuosi eteeni kantoi. Jos jotain hyvää kykenen nyt viime vuoden painajaismaisesta ajanjaksosta löytämään, on se nimenomaan se pysähtyminen. Olen pysähtynyt tälle elämän pysäkille omaan aikaani, aikaani perheeni kanssa, aikaani keinutella itseäni musiikin rytmissä, aikaani rauhoittua joogamatolle omaan sisäiseen vuoropuheluuni, aikaani tenniskentällä mieheni kanssa palloa lyöden, aikaani puunata ikääntyviä kasvojani peilin edessä, aikaani lukea, aikaani lähteä metsään kävelemään, aikaani löhötä sohvalla.. Tälle elämäni pysäkille ei enää pysähdy tyytymättömyys. Se linja ajetaan nyt kaukana omasta määränpäästäni. Eilen joogasta tullessani tulin miettineeksi, että aiemmin nuorempana, oli tärkeää saada viettää vapaapäivät viikonloppuisin juhlimisen merkeissä ja jos työvuorot osuivat samaan aikaan, oli harmitus suuri. Nykyään viikonpäivillä ei ole mitään väliä, sillä urheilla ja huolehtia itsestään voi milloin tahansa. Iän karttuessa vain sen olemassaololla on merkitystä. Eiliseen vapaapäivääni kuului aviomieheni kanssa pelattu tennistunti, olohuoneen lattialla tehty lihasvoimaharjoitus, päiväunet ja kirsikkana kakun päällä puolentoista tunnin yin jooga. Tämän hetkinen oloni on hurmiollinen ja tunnen oloni onnekkaaksi saadessani käyttää vapaapäivieni ajan niinkuin haluan. Ja tietenkin eksyin jälleen uuteen haasteeseen vähän puolivahingossa ja olen nyt sitoutunut tekemään neljän viikon aikana testiryhmälle käsikirjoitetun voimaharjoitteen sekä optimaalisella rasvanpolttosykkeelläni tekemään kolme kestävyysharjoitusta viikossa. Määrällisestihän tämä ei mitään huippusuorittamista ole, mutta koska samaan aikaan syön Fitlinen CC-Cell kapseleita, jotka tehostavat elimistöni toimintaa verenkierrollisesti sekä aineenvaihdunnallisesti, on tämä kokeilun arvoista. Eikä liikunnan harrastaminen koskaan ole ainakaan itselleni ollut turhaa. Sillä, tuleeko omassa kehossani näkymään ulospäin minkäänlaista muutosta (mitä epäilen), ei sinällään ole mitään väliä. Tosiasiassa kuitenkin täsmennetyt voimaharjoitteet eri kehojeni kohtiin tuovat lisää voimaa sekä kestävyyttä lihaksiini ja se on mielestäni nyt tärkeämpää. Ikääntyvä keho tarvitsee voimaa jaksaakseen. Tänään tuli jostain vastaan taas ajatus armollisuudesta. En voi olla miettimättä sitä, miten suuren hyveen ihminen armollisuudesta itselleen saa. Soisin sen tunteen meille kaikille. Miksi yleensäkään olla itselleen niin armoton? Mitä siitä hyötyy, jos itseään sättii pienistä mitättömistä asioista, jotka elämään eittämättä kuuluu? Miksi arvostella itseään armottomasti vaikka tietää yrittäneensä parhaansa tai antaneensa koko sielunsa pyrkiessään ja matkatessaan kohti jotain itselleen tärkeää? Aina voi korjata tilanteen, startata seuraavana päivänä uudelleen tai siirtää tehtävää viikolla eteenpäin sellaiseen aikaan kun itse on valmiimpi. Joskus pienillä sanoilla on suuri merkitys ja niillä omien pikku erheiden lääkitseminen on helpompaa: anteeksi, erehdyin, tein mokan, olin ajattelematon, yritin parhaani, olen tällainen ja sen pitää riittää. Antamalla itselleen anteeksi aukeaa aivan uudenlainen sivu omassa viihtyvyystasossa. Tänään olen armollisesti kuunnellut omia tarpeitani, ostanut jättipussin karamelleja, tuhlannut kauneudenhoitotuotteisiin ja juonut lasin shampanjaa. Tänään tein sitä mitä tarvitsin – hömpötin kaupungilla ystävien seurassa ja nauroin. On mukavaa olla tässä juuri tällaisena kuin olen. Pelottavasti tyhjenevä karamellipussikaan ei just nyt jaksa mietityttää. Mietitään sitä sitten vaikka huomenna ja urheillaan vähän extraa. Love, K. Seuraa blogiani Bloglovinin avulla äiti ajanhallinta armollisuus elämä Elämänhallinta Hyvinvointi jooga liikunta onnellisuus rakkaus Lue myös: Vaihtoehtoviidakko 30.11.2017 Pää ja keho kiittää 20.09.2017 #aloha 06.05.2017 Sinä riität! 23.03.2017 Oppia ikä kaikki 19.10.2016 Valinnanvapaus vaihtaa suola sitruunaan Penni ajatuksistasi Kamilla
3.4.2016 Tauko kuntoilusta tuli tarpeeseen 3.4.2016 Seetu 2 13 JAKOA Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Pääsiäisen takia tuli taukoa liikuntaharrastuksiin. Vasta nyt jälkeenpäin huomasin, kuinka hyvää se teki. Pääsiäisviikolla olin keskiviikkona salilla ja vesijumpassa, ja vasta seuraavana tiistaina oli pilatestunnin vuoro. Tietysti aina välillä on ollut viikkoja, jolloin jokin liikunta on jäänyt syystä tai toisesta väliin, mutta oikea viikon pituinen tauko on toista. Kerran tosin kävin lenkillä tämän lepoviikon aikana. Tietysti tiedän, että varsinkin saliharjoittelussa suositellaan viikon taukoa tiettyjen aikojen jälkeen. Olen kuitenkin ajatellut, että minun saliharjoitteluni kahdesti viikossa on niin vähäistä verrattuna moniin salikävijöihin, joten totaalista taukoa ei tarvitakaan. Nyt ehkä olisi aika tunnustaa, että väärässä olin. Tauko tekikin hyvää. Sattuman kautta sali oli keskiviikkona tyhjä, kun menin sinne puolenpäivän jälkeen. Ilma oli aurinkoinen ja kutsui varmaan monia ulkoilemaan tai ulkotöihin. Ehkä myös tuttu ilmiö keväisin tapahtuvasta kävijäkadosta näyttää jo merkkejään. Tosin kuntosalin jälkeen menin vesijuoksemaan, ja altaassa oli kyllä väkeä, mutta ei sielläkään ruuhkaksi asti. Hienoltahan se yksityissali tuntui. Normaalisti siellä on päiväsaikaankin 5-8 muuta kuntoilijaa. Ensi töikseni hiljensin salin radion, eikä tarvinnut kysellä muilta lupaa. Omaa ohjelmaa saatoin todella noudattaa siinä olevassa järjestyksessä, eikä tarvinnut jonotella mihinkään laitteeseen. Olen muuttanut ohjelmaani sen verran, että lisäsin siihen 3 x 10 jalkakyykkyä. Olen ajatellut, että jalkakyykkyni ovat surkeita ja olen vähän nolostellut niitä tehdä, kun salilla on muita. Nyt yksin ollessani meninkin tekemään liikkeet peilin eteen. Omaksi hämmästyksekseni huomasin, että jalkakyykkyni ovat ihan kelvollisia. Tällainen pieni asia sai mieleni hyväksi. Tauko oli tehnyt myös sikäli hyvää, että lisäsin painoja muutamassa liikkeessä. Yleensäkin hikoilen saliohjelmaa tehdessä, mutta nyt huomasin hikoilevani vieläkin enemmän. Treeni tuntui muutenkin oivalliselta. Tätä olin kaivannut. jalkakyykky kuntosali treenitauko Lue myös: Kuntosali ei tarjoa pikavoittoja 28.01.2019 Salitreeniin tulee välillä taukoa 20.11.2017 Kadonneiden lihasten metsästys 04.01.2016 Salilla saa nyt puurtaa rauhassa 04.07.2015 Kuntoilijakin saa olla kohtelias 31.05.2015 Huippujengi opettaa Lenkkeilyn kulta-aika Seetu
28.3.2016 Huippujengi opettaa 28.3.2016 Seetu 1 6 JAKOA Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Vuorikiipeily opettaa tai ainakin vuorikiipeilystä kertovan televisio-ohjelman katsominen opettaa. Tosin opetukset eivät ole varsinaisesti uutta, vaan hyviä muistutuksia asioista, jotka olisi hyvä pitää mielessä. Ohjelman antamia opetuksia voi tietyssä mielessä soveltaa moneen muuhun asiaan, vaikkapa kuntoilun tai laihduttamisen aloittamiseen. Monia tosi-tv -ohjelmia en pysty katsomaan, sillä parin yrityksen jälkeen olen joutunut keskeyttämään katselun myötähäpeän takia. Sen sijaan tämä vuorikiipeily-reality on toista maata, sillä siinä osanottajat joutuvat mielenkiintoisen tilanteen eteen. Täytyy kuitenkin muistaa, että tavallisesta vuorikiipeilystä tässä pehmennetyssä ohjelmassa ollaan varmaan kaukana. Tarkoitan siis MTV3:ssa esitettävää Huippujengi-ohjelmaa, jossa muutama suomalainen julkkis on haastettu kiipeämään 6030 metrin korkuiselle vuorelle Perun Andeilla. Tosin ei alkun alkaenkaan ole ollut ajatus, että kaikki sinne huipulle pääsevät. Tosin ainakin tähän mennessä ohjelmaa katsoessa on tullut mieleen, että vuorikiipeilyn haastavuus on osalle osallistujista tullut yllätyksenä. Opetuksista piti kuitenkin kirjoittaa. Heti alkuvaiheessa selviää, että nousu perusleiriinkin pitää tehdä maltillisesti. Paras ei olekaan nopeimmin päivän etapissa perillä oleva. Turha höntyily ja kilpaileminen saattaa kostautua myöhemmin, sillä elimistö sopeutuu korkeaan ilmanalaan omaan tahtiinsa. Yksinään ensimmäisenä säntäilevä rikkoo myös ryhmää vastaan, sillä vuorilla ei kukaan pärjää yksin vaan toisista tarvitaan tukea ja joskus apua. Vuoristossa myös luonnonlait tulevat konkreettisesti esille. Toisille korkea ilmanala sopii paremmin kuin toisille, mutta vain harva – jos kukaan – on siellä kingi. Nöyryys ja varovaisuus ovat hyviä ominaisuuksia luonnonvoimien edessä. Kannustava ryhmähenki syntyy haastavissa olosuhteissa. Toisaalta myös yksilöt voivat omaksi ällistyksekseen löytää itsestään voimavaroja, joita ei ole tiennyt omaavansa. Uskoisin tietäväni, että tämä on hyvin mahdollista oman kokemukseni perusteella. Taannoin Ylläksellä olin hiihtänyt jo noin 15 kilometrin lenkin, kun piti kääntyä paluumatkalle. Koin olevani todella väsynyt ja ehdin jo ihmetellä ja pelästyäkin, miten oikein jaksan paluumatkan, vajaan 10 kilometriä. Oli aivan ihmeellinen tuntu, kun kuin ihmeen kautta voimia riitti ja riitti niin, että retkikumppani myöhemmin sanoi vaivoin pysyneensä mukana. Muistan vieläkin tuon tunteen, jonka myöhemmin olen ymmärtänyt flow-tilaksi. Koskaan aikaisemmin ja koskaan myöhemmin hiihto ei ole sujunut samaan malliin. flow hiihto Huippujengi vuorikiipeily Vesi antaa jumppaajalle vastusta Tauko kuntoilusta tuli tarpeeseen Seetu
