Timo Kettunen Kuole, arvoton kusipää! 20.8.2018 Timo Kettunen 3 251 JAKOA Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Muun muassa otsikossa mainituilla sanoilla saatettiin tekoa, jonka tuloksena minut tungettiin yläasteella pimeään pommisuojaan. Eikä tietenkään päästetty pois. Minua kiusattiin 7- ja 8-luokilla sen verran, että en uskaltanut kulkea tiettyyn aikaan käytävillä. Kun leimautuu tarpeeksi, niin kaikki mitä tekee, on väärin. Sitten kun rohkaistuin kertomaan asiasta luokanvalvojalle, niin fyysinen kiusaaminen loppui, mutta tilalle tuli henkinen kiusaaminen. Älä koske siihen, se kertoo muuten opettajalle. Ala-asteella minua hakattiin. Olin nimittäin tavallaan vähän erilainen nuori; se reppana, joka valittiin aina viimeisenä liikuntatunnilla ja joka kehittyi tietyissä asioissa hieman muita myöhemmin. Olin sellainen haaveilija joka halusi leikkiä pari vuotta pidempään kuin luokan kovikset. Muuta syytähän ei tarvittu. Ala-asteella luokanvalvoja sai kiusaamisen kuriin, koska selvästi puhuminen ja onnistunut lähestyminen sai lapset ajattelemaan. Onnekseni en on ollut kuitenkaan yksin, koska minulla oli myös kavereita. Kehitin jo varhaisessa vaiheessa suojakseni omituisen huumorin ja sain sillä osittain suositun aseman. Niin sanotuissa suosituissa porukoissa en koskaan ollut, sinne minua ei päästetty, mutta teini-ikää ei tarvinnut tarpoa läpi ilman kavereita. Se olisi voinut olla liikaa. Minä olen vahva ja selvisin ilman arpia. Tavallaan. Toki kaikki on vaikuttanut kaikkeen, mutta nykyään näistä asioista on helppo puhua. Seison kiusattujen puolella ja olen opettanut omille lapsillenikin, että jos mitään muuta ei tässä maailmassa mieleen jää, niin muistakaa että kotiin saa aina tulla vaikka mitä olisi tehnyt ja heikompia pitää aina puolustaa. Minulla on rakastavat vanhemmat joilta olen oppinut samat asiat. En ole koskaan jäänyt yksin, vaikka olen niin sanotusti kokeillut rajojani melko reunallakin. Asenteet lähtevät kotoa. Kukaan ei synny kiusaajaksi. Se on jotain mihin kasvetaan. Myöhemmin sain muuten selville, että sekä ala- että yläasteen kiusaajat olivat pääosin rikkinäisistä perheistä ja osa heistä on jo kuollut, vankilassa tai elämä on muuten kuljettanut umpikujaan. Surullista. Tämä aihepiiri nousi mieleeni vähän aikaa sitten, kun kirjoitin tulevaan kirjaani myös hieman kiusaamisesta. Päätin konkretisoida tämän blogitekstiksi, kun pari viikkoa sitten eräässä kaupungissa eräs nuori hyppäsi sillalta alas ja teki itsemurhan. Kuulin myöhemmin hänen koulutovereiltaan huhun, että hän päätyi tähän ratkaisuun siksi että häntä kiusattiin. Kysyin eräältä lapselta miltä tämä tuntuu, mutta hän sanoi ettei oikein miltään kun en tuntenut ihmistä. Ei miltään . Miten ihmisen kuolema ei voi tuntua miltään? Vaikka ei tuntisi ihmistä, niin pitäisi sen jollain tavalla laittaa ajattelemaan. Miten helppoa tuokin täysin turha kuolema olisi ollut ehkä estää? Jos edes joku olisi kysynyt miten voit tai tukenut ihmistä ettei hän olisi jäänyt yksin. Jos edes joku olisi kannustanut, että kaikki muuttuu vielä paremmaksi. Lapsi ei ollut heikko, vaan häneltä loppu jaksaminen. Todistin kerran yläasteella tilannetta, jossa erästä toista oppilasta kiusattiin jatkuvasti. Kerran hänellä keitti yli, hän otti jääkiekkomailan ja yritti hakata erään kiusaajan. Jos maila olisi osunut, se olisi voinut jopa tappaa, sillä näin että lyönti oli kova ja se lähti tosissaan. Vastaukseksi hän sai sadattelua, vitun hullu , vaikka nuorta mieltä oli venytetty kiusaamalla jo viikkoja, ehkä kuukausia. Jossain vaiheessa tulee kehittyvällä mielellä raja vastaan ja syy on kiusatun. Kysytään, että miten sinä nyt noin ja alennetaan kiusatun kokemuksia entisestään. Jostain syystä kiusaaja pääsee liian usein kuin koira veräjästä. Kiusaajasta tehdään jopa uhri . Oma poikani jäi jokin aika sitten yksittäisestä kiusaamistapauksesta kiinni. Hyvä niin, sillä tein siitä samantien lopun. Lapset puhuvat aina sitä mitä aikuiset haluavat kuulla ja sinisilmäiset aikuiset uskovat lapsiaan. Lähtökohtaisesti tiedän , että jokainen lapsi on potentiaalinen kiusaaja ja tilaisuuden tullen ihminen on halutessaan idiootti. Vaikka kuinka haluaisit uskoa, että oma kullannuppusi ei tee pahuuksia, niin älä usko häntä kyseenalaistamatta. Luota kuitenkin lapseen jos hän kertoo totuuden. Meillä on lasten kanssa sopimus. Annan yhden mahdollisuuden kertoa koko totuuden, enkä suutu vaikka se olisi mikä, vaan kannustan olemaan rehellinen. Aina vastaus ei ole sitä mitä toivoisin, mutta tärkeintä onkin, että lapsi voi luottaa minuun sen verran, että uskaltaa myöntää tehneensä väärin. Kaikki tekevät virheitä, mutta niistä tulee oppia. Jos kiusaamista vähätellään tai se lakaistaan maton alle, niin virheistä ei opita. Päin vastoin, sulkemalla silmät, ihminen unohtaa oman sivistyneisyytensä ja on osasyyllinen siihen mitkä seuraamukset ovat. Itsekin valehtelin teininä. Minäkin nimittäin kiusasin. En tiedä miksi. Ehkä ihmisestä tulee kusipää, kun häntä sellaiseksi tarpeeksi haukutaan. Ehkä minun piti jatkaa kierrettä ja sain sillä hyväksyntää – jotain josta olin jäänyt paitsi. En tiedä, mutta joka tapauksessa kadun sitä. Itse oireilin joka tapauksessa melko levottomalla käytöksellä ja olin liian usein puhuttelussa. Jostain syystä rehtori kuitenkin näki lävitseni ja kun yhdeksäs luokka koitti, niin kiusaajat olivat joko poistuneet tai kasvaneet sen verran viisaammiksi, ettei kiusaamista enää tapahtunut. Kiusattu jää liian usein yksin. Kiusaaminen on henkinen prässi, joka murentaa ihmisen kuin ihmisen jatkuttuaan tarpeeksi pitkään. Kiusaaminen ei ole mikään lasten juttu, päin vastoin, aikuiset osaavat olla vielä ilkeämpiä. Lapsilla on puolustuksenaan sentään se, että he eivät ymmärrä, mutta aikuiset ovat vain mulkkuja. Joskus he päätyvät ammatteihin joissa voi kiusata muita ties minkä asian varjolla tai verhota sen ammattilaisuuteen . Kiusaaminen ei ole uusi ilmiö ja terminäkin se on tunnettu jo 1700-luvulta lähtien. Mistä kiusaaminen johtuu? Vallasta ja me vastaan muut -ajattelusta. Ihminen on aina pyrkinyt ryhmäytymään ja dominoimaan muita. Oleellista ei ole kysyä miksi kiusataan, vaan miksi kiusaaminen on edelleen yleistä , sillä luulisi että ihminen olisi jo oppinut historiasta ja virheistään. Tietenkään näin ei ole, koska jokaisella on alitajuinen pimeä puoli joka on yllättävän helppo päästää paineen alla esille. Syy kiusaamisen yleistymiselle on se, että usein kiusaamisen vastaiset toimenpiteet ovat joko haitallisia tai ongelmat lakaistaan maton alle. Kiusaamiseen puuttuminen ei ole neutraali toimenpide ja moni jättää sen mieluummin tekemättä. Moni katsoo sivusta ettei tarvitse kuormittaa itseään, pelkään koulunsa tai työpaikkansa mainetta tai on liian läheisessä suhteessa kiusaajaan. Usein se on myös kiusattava joka esimerkiksi väsymisen tai muiden kyvyttömyyden takia joutuu vaihtamaan ympäristöä. Viesti on tällöin selvä, kiusaaja voittaa ja vika oli kiusattavassa. Tämä on toki ihan perseestä ja asialle pitäisi tehdä jotain. Itse olen ainakin yrittänyt. Olen perustanut muun muassa kiusatuille tarkoitetun keskustelupalstan, yhdistyksen joka yritti auttaa vähävaraisia ja palvelun jolla yksinäiset voisivat löytää toisensa. Jokaiseen oli lähdössä vaikka kuinka monta ihmistä ja ideoita oli paljon, mutta sitten kun toiminnan aika tuli, oli yhtäkkiä kaikilla jotain kesken – tai ainakin joku tekosyy. Ai sinne pitää kirjautua, en mä ala maileja laittelemaan tollasiin. Niinpä niin. Puhuminen on helppoa ja suunnittelu halpaa, mutta jos omaa aikaa pitäisi käyttää johonkin konkreettiseen, niin tekijät kyllä erottuvat äkkiä. Valitettavasti yksin on hyvin hankalaa tehdä muiden töiden ja perheen ohessa yhtään mitään. Arvostelijoita kyllä riittää, sehän nähtiin jo tovi takaperin Brother Christmasin tapauksessa. Teet yhdenkin pienen virheen – vaikka kuinka tekisit yhteistä hyvää ja haluaisit auttaa – niin väkijoukko lynkkaa mielessään ja suu vaahdossa saman tien. Minä pidän äärettömän surullisena sitä, että ihmiset kyllä käyttävät suunnattomasti energiaa löytääkseen kadonneen kissanpennun , eläimen , mutta eivät puutu lasten kiusaamiseen. Älkää käsittäkö väärin, pidän tärkeänä myös kisun löytymistä ja olen iloinen huomatakseni, että ihmiset yrittävät auttaa. Nämä kaksi asiaa eivät kuitenkaan olisi millään lailla toisiltaan pois, eli kenelläkään ei ole mitään syytä jättää kiusaamista huomioimatta. En ole kuitenkaan nähnyt yhtään uutista tilanteesta, jossa väkijoukko heittää reput selkään ja alkaa kitkeä kiusaamista paikkakunnan koulusta pois. Tuntuu että asia on päin vastoin – ihmiset oikein etsivät syytä päästä kiusaamaan. Julkinen henkilö on julkisuutensa valinnut ja hänen pitää kestää sen haitat . Mitkä vitun haitat? Mistä lähtien kiusaaminen on ollut oikeutettua siksi, että toinen on enemmän esillä kuin toinen? Itse olen ottanut sen linjan, että jokainen vihaposti ja kiusaamisyritys päätyy välittömästi kuvakaappauksena nimen kanssa nettiin. Ei ole tosin paljoa kiusaajia näkynyt, koska en ole helpoin mahdollinen kiusaamisen kohde. Burger King teki sosiaalis-psykologisen kokeen eräässä ravintolassaan. Kokeessa tutkittiin miten ihmiset reagoivat a) julkisesti tapahtuvaan kiusaamistilanteeseen jossa lapsijoukko kiusasi yhtä lasta ja b) kun heidän tilaamaansa hampurilaista kiusattiin eli lyötiin se nyrkillä kasaan ennen kuin se luovutettiin asiakkaalle. Vain 12 prosenttia ravintolassa kävijöistä puuttui kiusaamistapaukseen sen nähdessään, mutta peräti 95 prosenttia asiakkaista kilahti, kun heidän parin taalan hampurilaistaan oli ruhjottu. Suurinta osaa siis kiinnosti oikeasti tunnetasolla halpa, mutta itse maksettu ja oma käntty enemmän kuin ihmisarvon omaavan lapsen puolustaminen. Jos joskus ihmiskunta käytöksineen vituttaa, niin tässä on yksi niistä hetkistä. Puutu kiusaamisen aina . Puolusta heikompiasi, äläkä jätä ketään yksin. Noilla kolmella ohjeella pääset pitkälle, usko pois. Kaikilla meillä on omat voimavaramme ja joillekin kiusaaminen tai yksinolo jättää suuremmat arvet kuin toisille. Ihminen on kuitenkin sosiaalinen olento ja tarvitsee toista ihmistä. Sulkemalla silmät tai kääntämällä selkäsi, luovutat palasen inhimillisyyttäsi. Ole rohkea, älä raukka. Ei anneta enää yhdenkään lapsen kuolla kiusaamisen tai yksinäisyyden takia. Itse halusin kirjoittaa tämän tekstin kertoakseni, että pakko ei ole alistua ja kiusaamisena olemisen voi kääntää voitoksi. Toivoisin niin, että tämä olisi se teksti, joka saa kaikki ajattelemaan ja kiusaaminen loppuu maailmasta. Tietenkään niin ei tapahdu, sillä vaikka tätä ehkä jaetaankin eteenpäin ja muistutetaan itseä ja muita asian vakavuudesta, niin parissa viikossa asia unohtuu ja silmät sulkeutuvat ihan itsestään. Minä lupaan kuitenkin itse aina seisoa kiusattujen ja heikompien puolella. Muistakaa, että ette ole yksin. Photo by Marina Shatskih from Pexels Blogini ja sivustoni uusiutuvat kokonaan syyskuun aikana. Seuraa menoa Facebookissa , niin tiedät koska alkaa tapahtua. arvet itsemurha kiusaaminen kusipää suru teini-ikä yksinäisyys Lue myös: Some ja lapset 27.04.2016 Sopivasti lihava Timo Kettunen
20.8.2018 Blogista ja palautteesta 20.8.2018 Seetu 1 11 JAKOA Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Tämän blogin kesätauosta tuli syystä ja toisesta ennalta ajateltua pitempi. Viikko sitten kesähorros sentään päättyi, ja nyt taas päivitykset jatkunevat entiseen tahtiin. Blogin kirjoittaminen on hauska harrastus, kun ei ota sitä liian vakavasti. Lukijoita on ollut myös pitkän tauon aikana. Tekstejä on vajaan neljän vuoden aikana kertynyt sen verran, että arkistosta onneksi riittää luettavaa. Mistäkö tiedän, että kukaan on lukenut tätä blogia? Siihen on helppo vastata, sillä on olemassa seurantaohjelmia, jotka kertovat sivulla käynneistä. Lukijoista on saatavilla monenlaista tilastoa, mutta minua kiinnostaa tietysti eniten, mitä tekstejä luetaan. Luettelo TOP 5:een päässeistä on kaikkien nähtävillä blogin oikeassa reunassa. Kokemukseni luostarissa majoittumisesta on jatkuvasti luetuin teksti; enpä arvannut tuollaisen asian niin paljon kiinnostavan. Eniten minua kuitenkin ilahduttaa, että armosta kirjoittamani teksti on myös hyvin luettu. Armo on minusta – ja arvattavasti monen muun mielestä – hieno asia. Tämä julkaisemani teksti pohjautui kirjaan, jonka löytämisestä olin iloinen, ja siksi halusin kertoa siitä muillekin. Pilates-aiheisia juttujakin luetaan ahkerasti. Blogin lukijoista saa myös tilastotietoa maittain. Päivänselvää on, että lukijoista valtaosa (80-85 prosenttia) on Suomesta. Seuraavaksi eniten lukijoita on ehkä vähän yllättävästi Yhdysvalloista (9-15 prosenttia). Muutamia tai vain yksittäisiä lukijoita on muiden muassa Italiasta, Kreikasta, Ruotsista, Kiinasta, Turkista, Israelista, Hong Kongista, Tsekistä, Virosta, Irlannista ja Montenegrosta. Tässä ovat vain viime viikkojen tilastoista summittaisesti poimitut tiedot, mutta hyvin ne varmaan antavat suuntaa. Tästä voinee päätellä, että suomalaiset lukevat mielellään suomeksikin tekstejä, vaikka asuvat tai ovat käymässä ulkomailla. Suoraa palautetta tulee vähän. Eniten sain palautetta kirjasta, johon kokosin parin ensimmäisen vuoden tekstejä noin sata. Julkaisin ne tekstit kirjana lähinnä siksi, että tunnen monia, jotka eivät lue tekstejä netistä. Kirjaa ei enää ole saatavissa, mutta siitä saatu palaute myös antoi uskoa tämän blogin ylläpitoon. Aihetoiveitakin tulee niukasti, mutta tämän tekstin aihetta minulle kyllä ehdotettiin. Tämän julkaisu osuu melko tarkkaan ensimmäisen blogitekstini julkaisemiseen neljä vuotta sitten. Jonkinlainen merkkipaalu sekin. Artikkelikuva: Tietokoneelta näpätyssä kuvassa luettelo lukijoiden sijaintimaista prosenttiosuuksina. Kuva on viime viikolta. blogi palaute blogista suositut blogitekstit tilastotietoa blogin lukijoista Lue myös: 101. blogiteksti ja mietteliäs olo 27.09.2015 Hyvä ripustus kantaa taidenäyttelyä Pakkopulla voi maistua hyvältä Seetu
13.8.2018 Hyvä ripustus kantaa taidenäyttelyä 13.8.2018 Seetu 1 8 JAKOA Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä – Tässä heikompi työ tukee parempaa työtä aivan samoin kuin ihmisten keskenkin tapahtuu. Näin sanoen taiteilija Tatsuo Hoshika avasi akvarellitöiden näyttelyn Värien matkassa Emil Cedercreutzin museossa Harjavallassa kuukauden vaihteessa. Ehdimme ystäväni kanssa jo ennen näyttelyn avajaissanoja kävellä isoimmassa salissa ja edetä teokselta toiselle. Puhuimme keskenämme ripustuksesta, poimimme eri väri- ja teemakokonaisuuksia ja iloitsimme niistä. Nimensä mukaisesti Värien matkassa -näyttely todella kuljettaa katsojansa väristä toiseen, tunnelmasta toiseen. Esillä olevat työt ovat viime ja tämän kesän akvarellikurssien osanottajien työstämiä. Samalla tämä akvarellibiennaali juhlistaa Suomen Akvarellitaiteen yhdistyksen 20-vuotista taivalta. Kuvataidenäyttelyn jurytys ja ripustaminen ovat tausta-asioita, mutta niillä on kuitenkin suuri merkitys. Ripustuksella luodaan näyttelyn kokonaisilme, onnistuneesti tai sitten ei. Vaikka katsoja ei mieti ripustuksen hyvyyttä tai huonoutta, se vaikuttaa hänen kokemukseensa. Kolmikko: Veikko Ekin Kirsikkapuu, Raija-Leena Salon Herkku ja Hilkka Sundelinin Hehku. Oma vaikeutensa on varmaan tämän biennaalin tapaisen näyttelyn kokoamisessa myös sikäli, että jokaiselta kurssilaiselta pitää luultavasti saada ainakin yksi työ näyttelyyn. Lisäksi töiden kirjo aiheineen ja toteutuksineen on moninainen. Näyttelyn taiteellinen johtaja Tatsuo Hoshika oli yksi kurssien opettajista, ja tämä oletettavasti antoi hänelle jo osviittaa myös tulevaan ripustukseen. Harjavallassa katsojat – ja varmasti myös taiteilijat – kiittävät hyvästä ripustuksesta. Toinen toistaan tukevat akvarellit luovat näyttelytiloihin omat kokonaisuutensa, ja näyttelyn katsoja voi nauttia töistä luottavaisesti. Seija Veijosen herkkä Museon pihalla. Harjavallassa järjestettävät akvarellikurssit ja syntyneiden töiden näyttely ovat alkaneet harjavaltalaissyntyisen monipuolisen kulttuuripersoonan ja kuvataiteilijan Tello Anttilan (1942-2011) aloitteesta. Hän osallistui aktiivisesti idean toteuttamiseen monena vuonna. Myös hänen näyttelyripustuksensa olivat taitavia. Artikkelikuva: Harmoniaa. Kristiina Kostian Torni, Helena Karhumäen Metsän henki ja Anja Lammisen Tuulenhenkäys. Harjavallan Akvarellibiennaali on avoinna syyskuun loppuun asti. Kurssit ja näyttelyn ovat järjestäneet yhdessä Suomen Akvarellitaiteen yhdistys, Harjavallan seudun taideseura, Emil Cedercreutzin museo ja Sataopisto. akvarellikurssit Emil Cedercreutzin museo Harjavallan Akvarellibiennaali taidenäyttelyn ripustus Tatsuo Hoshika Tello Anttila Kielen opiskelua kotikoneen ääressä Blogista ja palautteesta Seetu
18.6.2018 Kielen opiskelua kotikoneen ääressä 18.6.2018 Seetu 1 5 JAKOA Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Kansalaisopistoissa vietetään pitkää kesälomaa, ja varsinkin kielten opiskelussa tauko ehkä tulee liiankin pitkäksi. Taukoa voi tietysti lyhentää erilaisilla kesäkursseilla tai ulkomaanmatkoilla, joilla pystyy testaamaan, kuinka hyvin selviää vieraalla kielellä asioita hoitaessaan. Kieliharrastuksen ylläpito onnistuu kuitenkin kotona aika yksinkertaisesti. Kielen opiskeluun liittyvillä hakusanoilla voi löytää mieleisensä sivuston haluamansa kielen opiskeluun, ja monet aineistot ovat käyttäjille maksuttomia. Itse olen mieltynyt Duolingo-sivustoon, jonka nimikin vihjaa jo kaksikielisyydestä. Pienen kielialueen asukkaina emme saa omaa äidinkieltä vastapariksi, mutta valittavana on esimerkiksi englanti. Valikoimassa on 23 vaihtoehtoa, osa suomalaisille eksoottisia kieliä. Olen muutaman kuukauden melko ahkerasti käyttänyt italia-englanti -materiaalia, ja se on mielenkiintoista. Samalla olen huomannut, että harjoittelu on tehnyt hyvää myös englannilleni, vaikka ensisijainen tarkoitus onkin opiskella italiaa. Joka tapauksessa tällainen materiaali haastaa selvästi enemmän kuin pelkästään yhden kielen opiskeleminen. Italia ja englanti poikkeavat monin tavoin toisistaan. Yllättävää kyllä toistaiseksi on ollut hankalinta valita oikea artikkeli lauseisiin, vaikka esimerkkilause antaa siitä viitteitä. Muisti taas on koetuksella, kun pitää tietää, mitä vaikkapa kilpikonna tai kalkkuna on italiaksi/englanniksi vaikeammista sanoista puhumattakaan. Sivusto pohjaa vahvasti kertaukseen. Kun ensin vastaa väärin, samat lauseet tulevat uudestaan esiin osion loppuosassa, ennen kuin pääsee etenemään. Tietokone on väsymätön opastaja, sillä se pyytää lausetta niin kauan, että se tulee varmasti oikein. Toisaalta tietokone on myös niin vaativa, että jokainen sananvalinta pitää olla täsmälleen oikea, eivätkä synonyymit ole sen vahvuuksia. Kuitenkin ohjelmassa on sentään inhimillinen puolensa, vikasuuntaan osoittavasta aksenttimerkistä vain huomautetaan. Myös yhden kirjaimen oikeinkirjoitus- tai lyöntivirheet poikivat ainoastaan huomautuksen. Ohjelmassa on kielen opiskelua monipuolisesti, vaikka lauseet tuntuvat toisinaan aika yksinkertailta, jopa hassuilta. Välillä lause on käännettävä englannista italiaksi, välillä toisin päin. Toisinaan on kirjoitettava, mitä kuulee sanottavan. Sivustolla on toki paljon muutakin, vaikkapa eri vaikeusasteisia tekstejä ja keskustelumahdollisuus muiden kanssa. Jos jotakin, niin keskittymistä tämä opiskelu edellyttää. Kun vähänkin rupeaa mekaanisesti kirjoittamaan lauseita, huomaakin äkkiä kirjoittavansa osan lauseesta italiaksi, osan englanniksi. Duolingo englanti italia italian kielen opiskelu Lue myös: Italia on monen keksinnön kotimaa 10.12.2018 Uskomuksilla on oma tilansa 19.11.2018 Sattumuksia ja kielikylpyä Italiassa 04.06.2018 Vaellusta Adrianmeren rannalla 28.05.2018 Vuoristoon voi rakastua 23.04.2018 Vanha dekkari vie nostalgiamatkalle Hyvä ripustus kantaa taidenäyttelyä Seetu
11.6.2018 Vanha dekkari vie nostalgiamatkalle 11.6.2018 Seetu 1 10 JAKOA Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Kirjoja lukemalla voi tehdä helposti nostalgiamatkoja aika monelle aikakaudelle. Yllättävää kyllä, myös 1960-luvulla kirjoitettuja dekkareita lukemalla voi mielessään retkeillä mielenkiintoisella ajalla. Tämän voin sanoa, vaikka itse olen jo silloin ollut aikuinen ja muistan toki monta arkista asiaa, jotka ovat nykyään historiaa. Rupesin lukemaan ruotsalaista kahden tunnetun kirjoittajan dekkarisarjaa ihan alusta lähtien. Kirjoittajat Maj Sjöwall ja Per Wahlöö muistin maineikkaiksi ja varmaan olen aikoinaan lukenutkin heidän teoksiaan. Hyvin ne kestävät näemmä myös toisen lukukerran ja mukana on nyt ylimääräisenä ilona, kun rupesin vertailemaan elämää silloin ja nyt, niin fiktiosta kuin onkin kysymys. Päällimmäisenä on jäänyt toistaiseksi lukemistani kolmesta kirjasta ylenpalttinen tupakointi. Kirjoittajat kertovan tämän tästä milloin poliisi tai jokin muu kirjan henkilö sytyttää savukkeen. Tuhkakupit ovat milloin täynnä tai niitä etsitään, ja joku nainen käyttää savukkeessaan jopa imuketta. Tupakka röyhyää niin kodeissa kuin työhuoneissa. Poliisi soittaa välillä puhelinkopista, mutta tavallisimmin kerrotaan työhuoneiden (lanka)puhelinten soimisesta. Kotiinkin poliisille soitetaan, ja kirjojen päähenkilö komisario Martin Beck haaveilee sivupuhelimesta kotiin, ettei tarvitsisi aina nousta eteiseen vastaamaan puhelimeen. Aikakaudesta kertoo jotakin sekin, että naimisissa olevien poliisien vaimot ovat kotirouvia. Valituksia tulee miesten ainaisesta työssä olemisesta, mutta tämä lienee tuttu puheenaihe nykyäänkin monessa kodissa. Kirjoituskoneet ja hiilipaperi (kalkkeeripaperi) jäljennöstä varten ovat tarpeellisia työnteossa. Kuulusteluissa käytetään sanelukonetta apuna. Poliisin tytär soittaa kotona levyjä levysoittimella. Moni asia on muuttunut elämässä, mutta yksi ikävä asia tuntuu pysyvän mukana vuosikymmenestä toiseen. Joukkomurhia on aina ollut ja on edelleen. Teoksessa Bussimurha surmataan yhdeksän ihmistä Tukholmassa, ja kuvaus on valitettavan toden tuntuista. dekkarit Maj Sjöwall nostalgia Per Wahlöö tupakointi Sattumuksia ja kielikylpyä Italiassa Kielen opiskelua kotikoneen ääressä Seetu
4.6.2018 Sattumuksia ja kielikylpyä Italiassa 4.6.2018 Seetu 2 22 JAKOA Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Matkustamisessa on hankalinta itse matkustaminen, perilläolo on aivan toinen juttu, tavataan sanoa. Sanonta saa uusia ulottuvuuksia, kun on matkalla niin, että etukäteen on varattu lentojen lisäksi vain majoitus. Kaikki muu onkin sitten itsestä kiinni. Kun matkassa on vain kaksi henkilöä, päivän ohjelmasta on aika helppo sopia. Suunnitelma ja toteutus ovat sitten eri asia, ja se tuokin väriä joka päivään. Urbinon vanhassakaupungissa Raffaellon synnynsijoilla on kapeat ja jyrkät kadut. Toukokuun 10 päivää Italian Marchessa merkitsi aika monia selvittelyjä ja kohtaamisia. Kun kuljimme koko ajan julkisilla kulkuneuvoilla, jouduimme monesti kyselemään apua. Sitä kuitenkin annettiin useimmiten auliisti ja jopa kyselemättäkin. On hyvä silti aina pitää mielessä, että italialainen neuvoo reitin ystävällisesti, vaikka oikeasti ei edes sitä tiedä. Tällä kertaa ei osunut sellaisia opastajia kohdalle. Bussimatkoista ikimuistoisin oli siirtyminen matkan puolivälissä toiselle paikkakunnalle. Ascoli Picenon keskustassa kulkeva maksuton sukkulalinja (italiaksi hauskasti navetta) oli kätevä, mutta lähtöpäivänä lauantaina sattuivatkin olemaan markkinat piazzalla, jossa oli lähin pysäkkimme. Taivalsimme seuraavalle pysäkille ja onnettomasti sukkulalinja ajoikin pysäkkimme ohi. Menimme tavalliseen bussiin, jossa kaksi naista otti meidät hoiviinsa ja opasti jäämään oikealla pysäkillä. Asemalla löysimme oikean linja-auton, mutta siihen ahtautui väsyneitä koululaisia niin paljon, että saimme seisoa matkalaukkujemme vartijoina yli puoli tuntia. Vasta sitten saatiin istuinpaikka. Kävin pyytämässä kuljettajalta, että hän ilmoittaisi meille pysäkin, jolla meidän kuuluu jäädä pois Grottammaressa. Hän ilmeisesti unohti meidät ja jätti vasta 5 kilometrin päähän oikeasta paikasta. Siinä sitten seisoimme keskipäivän auringossa matkalaukkujemme ja reppujemme kanssa melkein keskellä ei-mitään. Onneksi lähellä oli lomakylän portti ja siellä ystävällinen portinvartija. Hän järjesti nuoren miehen kuljettamaan meidät majapaikkaamme. Aivan perille emme päässeet, mutta kohtalaisen lähelle. Parin kyselyn jälkeen paikallinen asukas ohjasi meidät perille asti. Kaikki nämä kyselyt olivat kyllä hyvä kielikylpy italian harrastajalle. Mielenkiintoinen, ainakin minulle uusi havainto oli englannin tarjoaminen, kun en tarpeeksi sujuvasti pystynyt esittämään asiaa. Jatkoin sitkeästi italiaksi, ja näin siksikin, ettei se englannin taito kuulostanut kovin hyvältä. Asiat kyllä aina selvisivät, ennemmin tai myöhemmin. Ehkä suomalaistenkin olisi hyvä muistaa, että puutteellisesti suomea puhuvalle pitäisi vain vastata suomeksi eikä kääntää kieltä heti englanniksi. Katunäkymä Ascoli Picenosta. Grottammaressa saattoi ihailla aurinkoista merinäkymää. Ascoli Piceno Grottammare italia italian kieli Lue myös: Italia on monen keksinnön kotimaa 10.12.2018 Uskomuksilla on oma tilansa 19.11.2018 Kielen opiskelua kotikoneen ääressä 18.06.2018 Vaellusta Adrianmeren rannalla 28.05.2018 Vuoristoon voi rakastua 23.04.2018 Vaellusta Adrianmeren rannalla Vanha dekkari vie nostalgiamatkalle Seetu
Timo Kettunen Todellisuuspakoiset kuvapankit 29.5.2018 Timo Kettunen 1 123 JAKOA Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Alrite! Pitkästä aikaa ihan blogia pelkän FB-läpätyksen sijasta. Tuolla näyttää olevan maailmapallolla trendinä etsiä ja jakaa omaan ammattiinsa liittyviä, idioottimaisia kuvapankkikuvia teemalla #badstockphotosofmyjob. Usein näitä kuvia ottavat ihmiset, joilla ei ole mitään käsitystä mitä ammatti pitää oikeasti sisällään, joten kuvat ovat sitten sen mukaisia. Tässä muutamia esimerkkejä. Päätin tsekata minkälaista kuvaa mm. liikunta-alaan ja personal trainereihin liityvällä tematiikalla löytyy, enkä pettynyt. Tätähän se arki selvästi on. ”Minäkin aloitan treenini Kellogs Cornflakes -muroilla! Näin on!” ”…ja kun kopsautan treenikengät kolme kertaa yhteen, voin lentää taikavaa’alla alasti takaisin Narniaan!” ”Mulla ei ole mitään hajua mitä olen tekemässä, enkä koskaan treenaa jalkoja.” ”Uuh. Mm. Tralalaa. Liian kuuma.” Ja tänään ensiesitys televisiossa: tanssii painojen kanssa kids! ”Fuck. Tulikohan just kakka housuun?” ”Hysss. Mummo pysyy vaan nyt siellä alhaalla. Tekohymy.” ”Onks tää se fläppitaulu?” ”On, mutta aion viedä sut nyt kotiin ja tehdä sulle juttuja, avink avink.” ”Kun sanon än yy tee nyt niin kaikki syövät pillinsä!” ”Janyt luulen että kakku onkin ollut uunissa jo sen vartin.” TEAM TAN! Titti di titti di ti ti dii. ”Mitä helvettiä me tehdään täällä? Onx kellään mitään hajuu? Hei?” ”Se ON sopiva toppi. Ei pullahda. Hei, mun silmät on täällä ylhäällä!” ”Hmm… vähän vinkuu tuo laakeri tuossa crosstrainerissa. Pitäisiköhän hakea rasvaa?” Tervetuloa salille missä aika pysähtyy paikoilleen! ”Apua! Posetin enkä voi enää liikkua!” ”Yhhtään en oo khyllä juonu!” Kohde: ihminen. Tehtävä: tuhoa. ”…ja tuossa kuvassa ollaan Mairen kanssa Mallorcalla -86 syömässä pitsaa. Sain muistaakseni siitä ripulin.” Hihi. Kuti kuti. gone bad ihan sama liikunta stock photos Lue myös: Vihaan liikuntaa 15.02.2016 Läskit paukkuu ja banjot soi Tahtotila Wellness Timo Kettunen
28.5.2018 Vaellusta Adrianmeren rannalla 28.5.2018 Seetu 2 20 JAKOA Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Tagliatellea ja meren herkkuja äitienpäivän kävelyretken puolivälissä. Ajatuksena oli vaellusmatka Italian Marchessa Adrianmeren rannalla. Perinteisestä vaelluksesta täytyi kuitenkin luopua, sillä alueen vaelluspolut oli niin heikosti merkitty, ettei niitä löytynyt tai ne tuottivat muuten pettymyksen. Esimerkiksi joen rannassa kulkenut polku päättyi ylipääsemättömään kohtaan. Toinen polku vuoren rinteellä oli selvästi jätetty luonnontilaan, eikä sitä uskaltanut edetä kovin pitkään. Tämä alaspäin menevä polku lähti vastapäätä Partisaanien muistomerkkiä San Marcon laelta. Viiden kerroksen verran pääsi laskeutumaan alas rotkoon puista kävelysiltaa pitkin, sen jälkeen matka muuttui sen verran hankalaksi ja huonosti merkityksi, ettei uskallus riittänyt matkan jatkamiseen. Mielenkiintoista oli kuitenkin nähdä todennäköisesti partisaanien vuosikymmeniä sitten rakentaman rakennuksen rauniot. Puisia portaita piti alaspäin laskeutua varovaisesti. Tämä polku oli saanut nimekseen Paholaisen sormi. Pitkään ei pystynyt tätä kulkemaan. Matkasuunnitelma oli näiden kokemusten jälkeen helppo muuttaa asfalttivaellukseksi. Ensimmäinen majapaikka Ascoli Picenossa oli kaupungin keskustassa, mutta sieltä siirryimme merenrantamaisemiin Grottammareen. Tosin majoituimme vanhaankaupunkiin vajaan kilometrin päähän rantabulevardista, ja sekin matka oli nousua. Eipä siis ole ihme, että kymmenen päivän matkan jälkeen puhelimen askelmittari näytti aika isoja lukuja, vaikka mukana laskelmissa on mukana kaksi matkapäivää, jolloin lentokoneessa ja bussissa istumiseen meni noin kahdeksan tuntia mennen tullen. Yhteensä kilometrejä tuli yli 80, askelia lähes 120 000 ja nousua 100 kerrosta. Lämpötila oli koko ajan yli 20 astetta. Mukava liikuntasuoritus siitä tuli ja samalla monenlaista nähtävää ja koettavaa. Ascolissa yritimme saada tietoa reiteistä kaupungin matkailutoimistosta, mutta siellä osattiin vain kertoa, että Sibilliinien vaellusreitit ovat käyttökelvottomia maanjäristyksen aiheuttamien tuhojen takia. Sinne emme kuitenkaan edes aikoneet, mutta sopivan bussimatkan päässä olevan San Marcon rinteet meitä kiinnostivat. Tietoa saimme parhaiten paikallisilta ihmisiltä. Kun katselimme keskustassa kaupungin karttaa, urheilullinen mies pysähtyi pyörineen ja opasti meitä. Nämä ohjeet veivät meidät San Marcon laelle ja ylläkuvatulle Paholaisen sormi -reitille. Näkymä Grottammaren vanhastakaupungista. Kaupunkivaelluksena vaativin oli kävely äitienpäivänä Grottammaren naapurikaupunkiin San Benedetto del Trontoon, johon majapaikan pitäjä kertoi olevan noin neljä kilometriä. Kilometrimäärän arviointi oli liian optimistinen, sillä mittarin mukaan silloin kertyi kilometrejä 18, askeleita 26 109 ja nousuakin 24 kerrosta. Matka oli kuitenkin mitä mainioin pitkin rantabulevardia, jonka vieressä oli kahviloita, ravintoloita ja muita rantapaikkoja. Mennessä oli oikein ruuhkaa: perheitä sunnuntaikävelyllä, liikunnan harrastajia juosten ja pyöräillen sekä meidän kaltaisia kävelyn harrastajia. Paluumatkalla rantakatu oli selvästi hiljentynyt, väki oli mennyt sisätiloihin ruokailemaan tai viettämään siestaa. Adrianmeri Ascoli Piceno Grottammare italia vaellus Lue myös: Italia on monen keksinnön kotimaa 10.12.2018 Uskomuksilla on oma tilansa 19.11.2018 Kielen opiskelua kotikoneen ääressä 18.06.2018 Sattumuksia ja kielikylpyä Italiassa 04.06.2018 Vuoristoon voi rakastua 23.04.2018 Millainen oikein on juntti? Sattumuksia ja kielikylpyä Italiassa Seetu
21.5.2018 Millainen oikein on juntti? 21.5.2018 Seetu 1 8 JAKOA Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Kolmen miehen televisiossa hilpeästi laulama tietoisku saa kuulijan hyvälle tuulelle, varsinkin, kun asia on mitä tärkein. Trio julistaa junteiksi tyypit, jotka menevät ruokakauppaan ilman omaa kassia. Tietysti ihmisten nimittely on huono asia, mutta tässä yhteydessä nimittelyn pystyn antamaan anteeksi. Muoveja ja erityisesti muovikasseja vastaan täytyy nykyään taistella joka rintamalla. Hukumme muoveihin, jos menoa ei ruveta hillitsemään. Onneksi asiaan on havahduttu jo kautta maailman. Juntti-laulu sai minut miettimään, millaisia juntit oikeastaan ovatkaan. Ensimmäiseksi käännyin Suomen kielen perussanakirjan puoleen. Kirja määrittelee juntti-sanan seuraavasti: kömpelöstä, tyhmästä tai muusta miehestä, moukka, nuija, taukki, mäntti, uuno. Maalaisjuntti, juntti tyyppi . Teos muistuttaa viisaasti, että kyseessä on halventava nimitys. Toisaalta tunnetaan juntti-sanalle myös merkitys tavallinen ihminen vastakohtana jupille . Seuraavaksi otin tuekseni kaikkitietävän Googlen. Se ohjasi Kaksplussan nettisivustoille ja johan tuli kannanottoja. Ohessa muutamia: Sellanen joka pitää omaa tapaansa elää ja olla ainoona oikeena eikä hyväksy tai tajua millään tasolla muita ratkaisuja. Valtavirran mukana menijä. Sellainen joka häpeää sitä mitä on ja yrittää salata todellisen minänsä yrittämällä olla joku muu. Yksiulotteinen näkökulma elämään yleensä, joka pohjautuu esim siihen ettei ole koskaan asunut muualla sen synnyinpaikkansa ulkopuolella. Tylsä ihminen, joka kävelee etukenossa ja syö perunaa. Juntti ei hienostele eikä teeskentele hienompaa kuin on. Se on tyyppi joka pitää omasta kannasta kiinni viimeiseen saakka eikä halua edes kokeilla mitään mikä voisi muuttaa omaa näkemystä. No mun silmissä juntti on sellainen, jolla ei ole käytöstapoja eikä yleissivistystä ja joka arvostelee aina toisia (usein vielä melko kovaäänisesti). Kysyin vielä lähipiiristäni. Vastausluetteloa tässä: Puhuu kirjastossa kovaäänisesti puhelimeen, poistuu autollaan liikenneympyrästä ilman vilkkua, ajaa jalkakäytävällä polkupyörällä, kiilaa kaupan jonossa, ei kierrätä … Jatkoa voi miettiä itse kukin tykönään. Vain mielikuvitus on rajana. Kuvituskuva: Ympäristöministeriö & KALEVAUVA.fi – Omat kassit mukana / Kassi-info.fi juntti maalaisjuntti muovijäte tietoisku Lue myös: Muovipussien käyttöön tolkkua 28.04.2015 Aikamatkalla Tamminiemessä Vaellusta Adrianmeren rannalla Seetu
30.4.2018 Aikamatkalla Tamminiemessä 30.4.2018 Seetu 3 16 JAKOA Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Vierailu Tamminiemessä Urho Kekkosen museossa on kuin aikamatka menneille vuosikymmenille. Ajatukset lennähtävät sujuvasti aikaan, jolloin presidentit olivat kekkosia, puhelut soitettiin lankapuhelimella ja asioita hoidettiin paitsi henkilökohtaisesti myös kirjeitse. Valoisa sali toimi edustustilana. Komea kattokruunu on tsekkiläinen. Tamminiemi on ollut museona vuodesta 1987. Edustustilojen flyygeli on ollut helposti käytettävissä. Museoon tulijaa tervehtii vastaanottotiskin takaseinältä Ilja Glazunovin vuonna 1973 tekemä muotokuva talon entisestä isännästä. Tämä aikanaan ristiriitaisin tuntein vastaanotettu teos on saanut museosta pysyvän sijoituspaikan. Eteisaulasta avautuu näkymä valoisaan edustustilaan, jossa tsekkiläinen kristallikruunu valaisee Linnasta tuotuja kalusteita, flyygeliä ja aikanaan presidentille lahjoitettuja taideteoksia. Koko alakerta on edustustilaa paitsi vaatimaton keittiö ja presidentin työhuone. Yläkerrassa ovat yksityistilat. Presidentti Urho Kekkosen työpöytä kuin silloin ennen. Lapsenlasten Timon ja Tean rintakuvat ovat esillä yläkerran aulassa. Työhuoneen kaksoisovi on tehokkaasti äänieristetty, ikkunat ovat erikoislasia ja työpöytä varustuksineen on presidentin aktiiviajalta. Yläkerrassa on sohvaryhmiä, presidenttiparille rakkaita taideteoksia ja yllättävän askeettisesti sisustetut makuuhuoneet. Tunnelma pysyy hyvin menneessä, kun Tamminiemen opas kertoo ryhmälle elävästi, miten talossa on asuttu ja eletty. Kuin pisteenä i:n päälle hän valitsee vuonna 1976 tehdystä tv-dokumentista sopivia paloja täydentääkseen vielä kertomaansa. Tea Kekkonen kertoi ryhmällemme lapsuusmuistoja Tamminiemestä. Näiden seinien sisällä eletyt vuosikymmenet saavat lisää elävää sisältöä mukavasta sattumasta. Tamminiemessä on lehtijuttua varten paikalla Kekkosen pojantytär Tea Kekkonen, jolle talo on ollut aikoinaan mummola. Tämä oli myös lehtihaastattelun aiheena. Tea Kekkonen juttelee luontevasti ryhmällemme ja kertoo lapsuusmuistojaan Tamminiemestä. Taneli ja Brita Kekkosen lapset Timo (s. 1957) ja Tea (s. 1963) tulivat tapaamaan isovanhempiaan yleensä lauantaisin, ja silloin myös kokoonnuttiin yhdessä ruokapöytään. Kun vanhemmat valmistelivat Rooman-muuttoa Tea asui Tamminiemessä 11-vuotiaana kuukauden ja kävi sieltä koulua. – Täsmällisesti piti aina tulla ruokapöytään. Lapset olivat myös pöydässä, johon hovimestari tarjoili ruoan. Mitään gourmet-ruokia ei ollut, mutta kotimaista kalaa syötiin paljon. Hyvät ruokatavat oppi jo pienestä pitäen, Tea Kekkonen muistelee. Urho Kekkonen ei Tean kertoman mukaan koskaan korottanut ääntään, ja hän oli lapsen näkökulmasta aina työtä tekemässä. Sylvi Kekkosen Tea muistaa tiukempana kurinpitäjänä. Isoisän ja -äidin kutsumanimiksi omaksuttiin italialaiset nonno ja nonna. Tamminiemen henkilökunta tuli myös lapsille läheiseksi. Erityisesti Tea mainitsee pitkäaikaisen kodinhoitajan Ester Markkolan ja hovimestari Pekka Vilppaan. Sylvi Kekkonen Tamminiemi Tea Kekkonen Urho Kekkonen Urho Kekkosen museo Vuoristoon voi rakastua Millainen oikein on juntti? Seetu
