27.3.2017 Lähiruokaa ennen ja nyt 27.3.2017 Seetu 1 9 JAKOA Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Muistatko vielä tikkutollon? Myönteisesti vastaavat ovat tuskin nuorempia kuin 60 vuotta. Lisäksi voi olla, että tunnet tämän perinneruoan jollakin toisella nimellä. Turhaan on kuitenkin tämä terveellinen ruoka painunut muistojen joukkoon, sillä se jos mikä on terveellistä ja nykyään niin trendikästä lähiruokaa. Tikkutollo (kuva) on erikoisesta nimestä huolimatta niin tavallista ruokaa kuin ruisjauhoista ja puolukkasurvoksesta tehty sekoitus. Jos se olisi edelleen yleinen ruoka, sitä kutsuttaisiin kai raakapuuroksi. Puolukan ja muiden tavallisten metsämarjojen terveellisyys on viime vuosina noussut uuteen arvoon, kun ulkomaalaisetkin hamuavat näitä Suomen kesän kypsyttämiä herkkuja. Omasta lapsuudestani muistan, että kellariin säilöttiin talveksi kokonaisia puolukoita veteen tynnyriin. Samassa tynnyrissä oli myös omenoita, joita sieltä ongittiin syötäviksi. Hyvin kelpasivat, vaikka olivatkin aika happamia. Samoin pienet koululaiset vietiin syksyllä marjametsään, ja saaliista saatiin keittäjän tekemää marjapuuroa talven aikana. Muutenkin kouluruoka oli puuroja, vellejä ja keittoja, eikä ruokaa juuri moitittu. Huonona asiana on vain jäänyt mieleen, että joku oppilas pakotettiin syömään esimerkiksi kaurapuuroa, vaikka se ei olisi millään maistunut. 1950-luvun koulussa oli henki niin autoritaarinen, että opettajan sana oli laki. Nämä syömispakotukset ovat vieläkin vuosikymmenten jälkeen tuoreina mielessä, vaikka itseäni ne eivät koskeneet. Nykyään on vallalla lähiruoka-ajattelu ja hyvä niin. On helppo ymmärtää, että lähellä tuotettu ruoka on sopivinta. Silti tuo niin trendikkääksi koettu ajattelu vähän huvittaa, sillä lähiruokaa on aikoinaan syöty vallan mainiosti vuosikymmeniä sitten miettimättä sen hyviä tai huonoja puolia. Metsästä haettiin marjat ja maaseudulla omasta kasvimaasta juurekset puhumattakaan sitten maataloudesta eläneitä ihmisiä, jotka elivät omavaraistaloudessa. Löysin kirjahyllystäni vanhan keittokirjan, jonka sisäkansi valitettavasti puuttuu, joten en tiedä kirjasen painovuotta. Siinä on kuitenkin muutamalle viikolle tehty ruokalista, ja ohjeet on tarkoitettu 10 hengen päivälliselle. Ihan tavallisia ruokia listassa ovat vaikkapa kalakeitto, hernekeitto, silakkalaatikko, lihapyörykät ja paistettu sianliha. On siellä myös eksoottisempia ruokalajeja eli vesivelliä, luukeittoa, vasikanlihasylttyä ja perunakokkareita. Kirja lienee tarkoitettu nuorille, sillä kirjan lopussa on myös ohjeita huoneiden siistimiseen, puhdistamiseen ja pesemiseen sekä vaatteiden pesemiseen. Melkein nykypäiväänkin sopisi viimeisellä sivulla oleva ohjelista: Sääntöjä ruuan laittamisessa. Ole siisti ja pidä keittiössä kaikki puhtaana. Ole säästäväinen. Käytä kaikki parhaimmalla tavalla. Laske aika. Ole täsmällinen. Pidä aina lämmintä vettä käsillä. Laita kaikki järjestykseen, ennen kuin keittäminen alkaa. Älä koskaan pidä keittoastioita tyhjinä tulella. Jos jotain läikkyy pöydälle tahi lattialle, pyyhi se heti pois. Jos maitoa, rasvaa t. m. s. kaatuu hellalle, niin ripoita suolaa päälle, se haihduttaa hajun. Pane joka esine jälleen paikoilleen. Asettele kaikki niin että miellyttää silmää. kouluruoka lähiruoka Puolukka puolukkasurvos tikkutollo Lue myös: Parannetaan maailmaa syömälläkin 11.12.2017 Puolukkaretki herätti muistot 27.09.2014 Tietokilpailut antavat jutun juurta Lukemiseen uutta ulottuvuutta Seetu
Tomi Leppänen Sinä riität! 23.3.2017 Kamilla 2 63 JAKOA Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Ihminen syntyy kauniina sekä riittävänä ja tämä nykyajan henkimä ajatusmalli riittämättömyydestä kylvää sieluumme tuhoa. Kokoajan pitäisi olla enemmän ja kyetä parempaan, naapurisillasi menee paremmin, työkaverin elämässä potkii onni, kaupan kassalla istuu Miss Suomi ja lehtien kansissa keikistelee mitä kauniimpia ja hoikempia mallikaunottaria. Kaiken lisäksi kaikki muut jaksaa treenata ja hoitaa itseään enemmän. Kokoajan pitäisi olla enemmän enemmän ja enemmän sekä kyetä parempaan ja vieläkin parempaan. Totuus on kuitenkin edessäsi – kukaan ei jarruttele sinua ellet itse seisahdu ja totea olevasi hyvä ja riittävä juuri sellaisena kuin olet. On helppoa sortua siihen ajatukseen, että enempi olisi parempi, mutta tällä ajatusmallilla tuhoamme kyllä myös kaiken ilon siitä, mitä meillä jo on Aikuisena olossa on kovin mukavaa se, että kykenee aika ajoin, tarvittaessa, asettamaan itsensä oppositioon ja katsomaan tarinaa ulkopuolisena ja seisoa omassa vastarinnassaan näitä ajan henkimiä yllyttimiä vastaan. Onnistua näkemään nämä vääristymät ja asettamaan itsensä toiselle tasolle, sille tasolle, jossa riitän omana itsenäni. Ketään ei palvele iänikuinen vertaaminen muihin. Se toinen on se toinen, et sinä. Ajoittain eteen tulee tilanteita vielä 4-kymppisenäkin, jossa oma ruumiillistuma tuntuu riittämättömältä. Yleensä nämä negatiiviset aivojen läpi kulkevat tuulahdukset osuvat esteettisiin piirteisiin. Sitten taas toisessa valossa katsottuna näkeekin oman valovoimaisuutensa eikä se samainen ajatus enää olekaan niin murskaava. Omaa riittämättömyytään, niin kuin muitakin asenteitaan sekä ajatusmallejaan, voi työstää siinä missä muitakin taitojaan. Positiivinen psykologia on mainitsemisen arvoinen asia tässäkin kontekstissa. Nuorien kanssa on toisin. Lapsien kanssa vielä vakavammin. Nämä ikäryhmät ovat niin hauraita negaatioiden turmellukselle. Jos voisin muuttaa maailmaa, täyttäisin jokaisen lapsen mielen positiivisella valolla kantamaan läpi koko elämän ja muistuttamaan syntymälahjastaan olla osa elämää omalla upeudellaan. Omassa lapsuudessani kerättiin paperinukkeja, laulettiin Baccaraa ja kirjoiteltiin laulunsanoja ruutupaperille c-kasettisoitinta pausettaen. Elo oli mielestäni huolettomampaa, ensimmäiset meikkikokeilut toimitettiin mummon kampauspöydän äärellä ripsiväripalettiin sylkemällä sekä sitten sitä väriä siitä harjalla ripsiin hankaamalla ja todellista luksusta oli saada äidin vanhat luomivärit omaan käyttöön vaikkei värinä ollut kuin 70 -luvun sininen tai vihreä. Se oli kuitenkin aitoa ja suuremmoista iloa tuottavaa aikaa. Näin mä ainakin miellän muistoni. Jostain syystä mieleeni nousee hetki, jossa salaa äidin piippausraudalla väänsin ensimmäiset ylöspäin suuntautuvat etutukkakiharani makuuhuoneen nurkkauksessa ja se kauneuden tunne, joka valtasi sieluni katsellessani itseäni siitä kampauspöydän peilistä, tuntui varpaissa asti. Sitten teininä luettiin Suosikkia, keräiltiin julisteita seinille ja pidettiin fanikirjaa liimaamalla ihailemiemme henkilöiden kuvia vihkoon. Silloin riitti, että ranteeseen solmittiin sifonkihuivi ja silmiin piirrettiin kajaalilla tummat viivat – ei tarvinnut sen enempää itseään vertailla. Minä riitin siinä omassa autuaallisessa ihanuudessani. Minä riitin siinä omassa autuaallisessa ihanuudessani Tänään mikään ei riitä, ei etutukkakiharat vaikka olisi mihin suuntaan käkerretty, eikä luomivärit, vaikka niidenkin tuotekehittely on yltänyt svääreihin asti. Luullaan, ettei meillä ole riittävästi kaikkea mitä tarvitsemme ja tällä ajatuksella saamme luotua itsellemme tuhoisan illuusion, jossa sitten elämme ajatuksilla ”olen liian vanha” ”en ole tarpeeksi kaunis” ”minulla ei ole merkitystä tässä elämässä” ”työni on merkityksettömämpää kuin naapurin” ”muilla on kaikki paremmin”. Ja sitten kun jatkamme näiden negaatioiden hokemista, joko mielessämme tai ääneen, saamme itsemme uskomaan siihen, ettemme todellakaan riitä. Tästä seuraava porras on, että se luo hiljalleen meihin kateutta, alemmuudentuntoa, ahneutta ja entistä enemmän negatiivisia tuulahduksia, joka päättyykin sitten lopputulokseen katkeruus. Kuka oikeasti haluaa olla katkera? Miksi annammekaan itsemme lähteä mukaan näihin negatiivisten itsetuntomme manaajiin? Miksemme jarruta silloin kun vauhti kiihtyy ja tiedämme törmäävämme seinään? Olen lukenut viime viikkojen aikana useita lehtiartikkeleita ihmisten pahuudesta. Ihmiset ovat tänään kuin jotenkin valtuutettuja haukkumaan ja arvostelemaan toisiaan avoimesti. Mikä teki meistä toistemme tuomareita? Kaverin tai julkisen elämän sankarien arvostelijoita? Milloin itse seisoit peilin edessä ja mietit, kuka olet ja miten kauniilta näytät ja mihin kaikkeen olet päässytkään? Sinä riität ja niin riittää myös se ihminen, joka juuri lyttäsi kommenteillaan sinun säihkyvän upeutesi. On helppoa sortua siihen ajatukseen, että enempi olisi parempi, mutta tällä ajatusmallilla tuhoamme kyllä myös kaiken ilon siitä, mitä meillä jo on. Totuus on, ettei onnellisuus tule materian keräämisellä vaan turhasta luopumalla. Riittämällä, olemalla juuri se mikä olet ja keskittymällä siihen. Vähempi on parempi. Hyvyys voittaa kauneuden. Hyvä palaa hyvälle ja sitä rataa.. Tänään en laittaisi samaa määrää luomiväriä luomiini kuin lapsena laitoin siinä mummon kampauspöydän ääressä, tänään riittää paljon vähempi. Siltikin tunnen olevani riittävä ja ihan ok vaikken Miss Suomi olekaan. Riittää, että olen onnellinen. Mitäpä jos lähdettäisiin kevättä kohti uudella vaihteella? Katso itseäsi peilistä ja sano itsellesi, että riität. Riität juuri sellaisena, upeana, omana itsenäsi, tekoinesi, virheinesi ja ajatuksinesi, kuin olet. Love, K. Seuraa blogiani Bloglovinin avulla Asenne elämä ilo Itsetunto onnellisuus Onni positiivisuus voimaantuminen Lue myös: Vaihtoehtoviidakko 30.11.2017 Pää ja keho kiittää 20.09.2017 #aloha 06.05.2017 Yksinkertainen kuvio 08.01.2017 Oppia ikä kaikki 19.10.2016 Yksinkertainen kuvio #aloha Kamilla
20.3.2017 Tietokilpailut antavat jutun juurta 20.3.2017 Seetu Tykkää 5 JAKOA Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Tietokilpailut kiinnostavat ja ovat aina kiinnostaneet suomalaisia, mutta toki ne ovat suosittuja kaikkialla. Takavuosien tv-tietokilpailuissa piti oikeasti tietää asioita, eikä tarjottu valmiiksi valittuja vastausvaihtoehtoja, jolloin jää tilaa arvailulle. Joka tapauksessa nykyinen Haluatko miljonääriksi? -tietokilpailu kiinnostaa monia, ja se tarjoaakin hyvän mahdollisuuden testata omaa tietouttaan. Samalla voi arvioida, milloin joutuisi käyttämään oljenkorsia. Paljon kuitenkin ihmetellään kilpailijoita, jotka kompastuvat helpon tuntuisiin kysymyksiin. Minä ihmettelen eniten kysymysten tason vaihtelua. Tuhanteen euroon yleensä on niin helppoja kysymyksiä, että olettaisi jokaisen yleensä tietokilpailuun menevän niistä selviytyvän. Äskettäisen jakson jälkeen täytyy tätäkin arviota tarkistaa, sillä nuori nainen joutui tarttumaan oljenkorsiin jo kahden ensimmäisen kysymyksen jälkeen. Onneksi hän myöhemmin sentään pääsi kohtalaisen pitkälle ainakin verrattuna tähän alun takelteluun. Jokaisen tv-katsojan kannattaisi kyllä miettiä, että televisiossa esiintyminen on jo sinänsä jännittävää ainakin useimpien mielestä. Ehkä siinä tilanteessa myös ajatus saattaa katkeilla, en missään nimessä menisi tällaiseen piinapenkkiin. Lisäksi alkukarsinnassa saattavat sormet nopeutta tavoitellessa etsiytyä vääriin nappuloihin, vaikka tietoa olisikin. Tietysti jokaiselle kilpailijalle tai siihen asemaan pyrkivälle voi ajatella sopivaksi vanhaa sananlaskua: Joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. Kovin hanakasti myös verrataan kilpailijoiden koulutusta ja tiedon tasoa. Kuitenkin kysymysten kirjo on niin laaja, että vastauksia parhaiten tietänee ajankohtaisia asioita valppaasti seuraava henkilö. Ajankohtaisten asioiden tietäminenkään ei riitä, sillä esimerkiksi pelimaailmaan, televisiosarjoihin tai lastenohjelmiin liittyvät kysymykset ovat vaikeita, jos ne eivät liity omaan elämään mitenkään. Yleissivistyksestä ei tässä kohtaa – mitä sillä sitten kukin tarkoittaakin – ei minun mielestäni ole apua. Parasta kai olisi käyttää termiä yleistietous, eikä sekään ole kattava määre. Hyvä olisi myös muistaa, kuinka maailma on muuttunut. Nyt voi tarpeellisen tiedon tarkistaa hetkessä netistä, eikä asiaa tarvitse muistella mielessään. Tämä on tietysti myös karhunpalvelus aivotoiminnalle. Ihmisen aivot tykkäävät, että niitä käytetään vaikkapa erilaisten asioiden muistamiseen. Turhaan ei puhuta älynystyröistä ja niiden hieromisesta. Haluatko miljönääriksi? tietokilpailu yleissivistys yleistietous Digiaika on muuttanut paljon arkea Lähiruokaa ennen ja nyt Seetu
13.3.2017 Digiaika on muuttanut paljon arkea 13.3.2017 Seetu 3 8 JAKOA Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Uusiin autoihin voidaan asentaa tietokoneita, joiden sovellukset muistuttavat ajajaa vaikka henkilökohtaisista asioista, jos sellaisia tietoja on näppäilty laitteen muistiin. Digiajan kova vauhti vähän epäilyttää, enkä nyt todellakaan tarkoita ajonopeuksia. Tulossahan ovat jopa robottiautot. Suhtautumistani digikehitykseen on myös muuttanut pari asiaa, jotka olen itse kokenut. Vuoden alusta olen käyttänyt kännykkäni kalenteria ja näppäillyt sinne erilaisia tilaisuuksia, joihin osallistun. Olen tehnyt tätä vähän epäillen ja pitänyt rinnalla myös tavallista paperista kalenteria kuin varmuuden vuoksi. Kännykkäkalenterini esimerkiksi huomauttaa, että kampaajalle menoon kuluu tietty aika ja liikenne on vähäistä. Naureskelin näitä ilmoituksia, kunnes jonain päivänä istuin kaikessa rauhassa tietokoneellani. Koneen oikeaan kulmaan ilmestyi tiedote, joka kertoi liikenteen olevan vähäistä ja matkan joogatunnille vievän 25 minuuttia. Tunnin alkamiseen oli oikeasti noin 35 minuuttia, minä kotiasussa ja auto tallissa. Henki hapatuksissa ja nopeusrajoituksia noudattaen ehdin tunnille 5 minuuttia ennen sen alkua. Joogaan ei kuitenkaan koskaan pitäisi mennä viime tipalla, ja mieleni rauhoittui harjoituksessa vasta hetken kuluttua. Nämä ilmoitukset eivät siis enää paljon naurata. Tästä tietysti käy ilmi, että puhelin ja tietokone ovat yhteydessä toisiinsa. Samanlaisia ilmoituksia tulee myös puhelimeen, ja niihin saa hälytysäänen, jos haluaa. Toisaalta tämä kertoo myös siitä, kuinka tietokoneen ääressä helposti katoaa ajantaju. Viime vuonna sain kokea, mitä on olla matkalla ilman kännykkää. Puhelimeni sanoi sopimuksen irti juuri matkalle lähtöäni edeltäneenä yönä. Heräsin onneksi ilman herätystä, jota ei siis olisi tullutkaan. Ennen bussille menoa piti saada viesti vastaantulijalle, sillä tietysti piti vasta matkan aikana vahvistaa tarkka saapumisaika. Sain viestin menemään mutkan kautta, ja perillä saatoin lainata ystäväni puhelinta sopiakseni muita tapaamisia. Kaikki kyllä järjestyi, mutta hankalaa se oli. Onneksi kyseessä oli parin päivän kotimaanmatka. Tuli eittämättä mieleen, kuinka asiat sentään ovat vuosikausia hoituneet ilman kännyköitä. Tosin aikoinaan esimerkiksi yleisöpuhelimia oli joka puolella, nyt sellaisia ei tietääkseni ole enää missään. Lisäksi nämä kertomani pikkujutut ovat vain raapaisu digimaailmassa. digiaika digikalenteri kännykkä Paastonaikaan voi kuunnella itseään Tietokilpailut antavat jutun juurta Seetu
6.3.2017 Paastonaikaan voi kuunnella itseään 6.3.2017 Seetu 5 7 JAKOA Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Hernekeiton ja laskiaispullien syöminen kertoo maallistuneessakin yhteiskunnassa paastonajan alkamisesta. Katolisessa maailmassa ennen paastonaikaa vietetään riehakkaita karnevaaleja. Italian kielen carne lasciare tarkoittaa sananmukaisesti lihan jättämistä, ja vieläkin saatetaan paastonaikaan keventää ruokavaliota, jos ei kokonaan jätetä liharuokia pois. Paastonajalla tarkoitetaan noin seitsemää viikkoa ennen pääsiäistä. Suomessa pääsiäinen keskuksena rytmittää kirkon jumalanpalveluselämän. Meillä pidetään viisi paastonajan jumalanpalvelusta ja kuudentena on palmusunnuntai. Paastonaika voisi olla myös sopivaa jokapäiväisen elämän miettimiseen ja yksinkertaistamiseen. Uskonnotonkin ihminen voi esimerkiksi kokeilla, millaista elämä olisi ilman herkuttelua vain vaikkapa seitsemän viikon aikana. Ellei halua muuttaa ruokavaliotaan mitenkään, on muitakin keinoja jäljellä. Anna-Maija Raittila (1928-2012) muistetaan runoistaan ja erityisesti virsiteksteistään. Hän on vuonna 2005 julkaissut Tulisija-nimisen teoksen, jossa on joka päivälle tekstejä. Paastonajan alkuvaiheessa teoksessa kehotetaan karistamaan kannoiltaan huolet, stressin ja ankaruuden haamut sekä sitoutumaan johonkin hyvään. Anna-Maija Raittila kirjoittaa ystävästään, joka oli päättänyt joka viikko paaston seitsemän viikon pituisella kaudella käydä henkilökohtaisesti tervehtimässä henkilöä, johon ei pitkään aikaan ole pitänyt yhteyttä. Paastota voi myös varaamalla säännöllisesti aikaa itselleen, oman sielunsa kuuntelemiseen. Myös omaa ajan- tai vaikkapa somen käyttöään voi tarkistaa. Omien rajojen tarkastelu ja riippuvuuksen tarkkailu on suositeltavaa. Samaan itsensä kuunteluun kehotti myös trubaduuri Rolf Wirtanen, joka on löytänyt itselleen ja elämälleen rauhan Lapin luonnosta. Hän esitti laulujaan, näytti ottamiaan Lapin-kuvia ja kertoi omia kokemuksiaan elämästä kirjastossa järjestetyssä tilaisuudessa. Hän muiden muassa kehotti kuulijoita muistamaan, että jokaisen meidän sisällä on yhä pieni tyttö tai poika. Sitä ääntä pitäisi jokaisen kuunnella eikä hukata sitä tunnetta. Anna-Maija Raittila karnevaali paastonaika Rolf Virtanen Haukottelu on tarttuvaa lajia Digiaika on muuttanut paljon arkea Seetu
27.2.2017 Haukottelu on tarttuvaa lajia 27.2.2017 Seetu 2 12 JAKOA Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Ihminen haukottelee, kun hän on väsynyt tai pitkästynyt. Aina ei tarvitse olla kumpaakaan, ja silti haukotuttaa. Minulla on siitä hyvä esimerkki, kun katselin TV1:stä Akuutti -ohjelmaa ja siinä esitettyä inserttiä haukottelusta. Koko sen, onneksi lyhyen pätkän aikana haukottelin taukoamatta, enkä ollut pitkästynyt tai väsynytkään. Haukottelu siis myös tarttuu hyvin tehokkaasti. Tosin haukottelun pitäisi tarttua näin tehokkaasti vain, kun haukottelijaa kohtaan pystyy tuntemaan empatiaa. Tavallisimmin kyseessä on siis perheenjäsenen, hyvän ystävän tai jopa oman lemmikin haukotteleminen. Niinpä ei pitäisi tarttua, vaikka näkisi esimerkiksi leijonan haukottelevan eläindokumentissa. En mielestäni tuntenut erityistä empatiaa tv-ohjelmaa katsoessani, mutta ehkä näin kuitenkin tapahtui. Haukottelu joka tapauksessa loppui, kun inserttikin päättyi. Yhtenä tekijänä voi tietysti myös olla sisälämpötila, sillä noin 20 asteen lämpötilan on todettu edistävän haukottelua. Osittain samasta syystä ehkä myös venyttely edistää haukotusta. Lähes jokailtaisen venyttelyni aikana leukaperäni yleensä rupeavat venymään. Tietysti voidaan ajatella, että illalla olen myös väsynyt. Haukottelu kuitenkin yleensä loppuu, kun saan venyttelyn tehtyä. Samasta asiasta hieman toisesta näkökulmasta taas kertoo näyttelijä Seela Sella, joka rentouttaa olonsa ennen esitystä haukottelemalla tarkoituksella useita kertoja. Samoihin asioihin tässä tietysti kierrytään. Haukottelun on todettu olevan aivoille keino tarjota enemmän happea ja jäähdyttää niitä silloin, kun ne työskentelevät ahkerasti. Myös nesteen puute saattaa aiheuttaa haukottelurefleksin. Silloin täytyy tietysti hoitaa nestetasapaino kuntoon, sillä muuta ratkaisua ei ole. Haukottelun tarttumista on myös tutkittu. Uutispalvelu Duodecimin mukaan italialaistutkijat ovat todenneet, että tunnesiteillä ja empatialla on merkittävä rooli haukottelun tarttuvuudessa, vaikka jotkut saattavat ruveta haukottelemaan heti, kun asiasta vain puhutaan. Tutkimuksessa oli mukana sata aikuista vuoden aikana. Jokainen haukotus merkittiin muistiin, samoin haukotustartunnat. Tuloksista huomattiin, että haukotukset leviävät kaikkien osallistujien kesken, mutta nopeimmin ja helpoimmin ne tarttuivat sukulaisiin ja ystäviin. Vaikeimmin haukotus tarttui tuntemattomiin ja tuttavuuksiin. Tätä tulosta tukee myös havainto, jonka mukaan vasta 4-5 vuoden ikäisiin haukotus tarttuu. Se on myös ikä, jossa lapsi alkaa tunnistaa toisten tunteita. empatia haukottelu venyttely Lue myös: Someniskan voi saada huomaamattaan 01.10.2018 Venyttelyn ankeus ja autuus 27.11.2016 Vedetään napa selkärankaan 25.09.2016 Venyttele kuin kissa 17.12.2015 Paluu kuntosalille 29.01.2015 Pitkää ikää suomalaisittain Paastonaikaan voi kuunnella itseään Seetu
Timo Kettunen Kilpirauhasvaivasi ja homeongelmasi ovat harhaa 26.2.2017 Timo Kettunen 9 2 559 JAKOA Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Tämä ei ole pilkkakirjoitus. Silti tiedän jo tässä vaiheessa, että osan tarvitsee lukea pelkkä otsikko ja aivoissa tapahtuu pieni ydinräjähdys. Se aiheuttaa sen, että tämä teksti luetaan kiihkon vallassa ja suurin osa asiasta hämärtyy. Provosoiva otsikko sai sinut lukemaan toivottavasti kuitenkin tänne asti, etkä ole jo kaupassa ostamassa tulitikkuja ja bensaa. Otsikko on nimittäin totta vain osan kohdalla, ja juuri sinä saatat kärsiä ihan oikeasti homeiden aiheuttamasta ongelmasta tai kilpirauhasen toiminnan häiriöistä. Valitettavasti molemmat ovat tällä hetkellä ylidiagnosoituja trendisairauksia ja saatat kärsiä psyykkisistä ongelmista oikean sairauden sijaan. Tiedän että sitä ei ole helppo myöntää, mutta jos luet loppuun niin ehkä ymmärrät mitä tarkoitan. Korostan tässä kohtaa vielä, että oireesi ovat sinulle ihan varmasti aitoja. En kiellä sitä, vaan kyseenalaistan sen mistä ne johtuvat. Voi hyvinkin olla, että olet saanut vääränlaista hoitoa tai sinua ei olla kuunneltu, mutta se ei tarkoita että sinun pitäisi tyytyä täysin satunnaiseen hoitoon joka voi olla pitkällä aikavälillä jopa vaarallista. Oireiden puutos ei ole sama asia kuin paraneminen. Jos hoidat itseäsi väärin, niin et itse asiassa käy paranemisprosessia vaan piilotat vain oireitasi. Saatat siis käyttää täysin turhaan tyroksiinia tai uskotella itsellesi että olet altistunut homeelle. Joku päivä elimistö kuitenkin tajuaa tämän, eikä jaksa enää esittää totuudenvastaisesti tervettä. Mitä sitten tapahtuu? Aloitan homeesta, sillä Maria Nordin kirjoittaa blogissaan kysyvällä otsikolla: Paranenko home- ja monikemikaaliyliherkkyydestä tällä menetelmällä? Et parane. Maria, saatat tulla oireettomaksi jostain jota sinulla ei ole ikinä välttämättä ollutkaan, mutta olet vain uskotellut itsellesi niin. Marian mukaan ympäristösairauksissa on nimittäin kyse aivovauriosta. Jos näin olisi, niin niistä paraneminen ei ole yhdestä blogissa mainostetussa temppu-DVD:stä kiinni. Aivovaurio on jo määritelmänsä mukaan aivojen tai niissä olevien hermojen vaurio . Henkinen trauma, tai oletus siitä että aivojen limbinen järjestelmä reagoisi hajuihin negatiivisesti, ei ole aivovaurio. Tiedän, koska minulla on aivovaurio. Minun pikkuaivoistani puuttuu pala. Hermosto on degeneroitunut, eli hajonnut sieltä noin sentin kokoiselta alueelta kokonaan pois. Tästä syystä oikean käteni motoriikka ei toimi ihan sataprosenttisesti ja törmäilen väsyneenä oviin ja lattialla oleviin esineisiin. Se on diagnosoitu aivovaurio, eikä mikään itsearvioitu tila. Eikä sitä voi korjata. Piste. Mutta voin olla välittämättä siitä ja elää elämääni rasittumatta siitä, että ruokaa tehdessä tulee vähän enemmän sotkua ja mukit tippuvat välillä käsistä. Tähän – ja itse asiassa moneen muuhunkin vaivaan – tarjotaan ratkaisuksi neuroplastisiteettia. Siinä on taas sana jolla myydään paljon huuhaata mitä ihmeellisimpien kurssien, luentojen ja videodiiban muodossa. Kuinka moni edes tietää mitä neuroplastisiteetti tarkoittaa? Neuroplastisiteeti ei ole mikään uusi ilmiö, vaan sillä tarkoitetaan neuroneiden kykyä muuttaa muotoaan ja tehtäviään, eli mukautua tilanteeseen muutoksen avulla. Neuroplastisiteettia tapahtuu ihan koko ajan, teimmepä jotain aivoja aktivoivaa taikka sitten emme. Itse asiassa oppiminen ja muistin toiminta perustuu neuroplastisiteettiin, joka ei aina ole välttämättä positiivinen ilmiö, vaan muutos voi olla vaikka sairaudesta riippuen myös tuhoavaa. Myös esimerkiksi masennuksen ja addiktion aikana tapahtuu negatiivista neuroplastisiteettia, joka voidaan kyllä yrittää kääntää positiiviseksi terapialla . HUOM! Hermoston neuroplastisiteetti on sitä tehokkaampaa mitä nuorempi ihminen on. Aivovaurion saaneen lapsen aivot saattavat mukautua 100%, mutta aivovaurion saaneen aikuisen aivot eivät. Itsekin tiedän muutaman henkilön joita lähinnä vituttaisi lukea Kotitalouskriisin kaltaisia blogeja samalla kun miettivät neljännentoista kerran tunnin sisällä että maksoinko jo laskut vai en. Tämä Marian mainostama, parisataa euroa maksava menetelmä lupaa auttaa niin moneen vaivaan, että heikompaa alkaa huimata. Kyseessä on siis täysin alalle kouluttamattoman, mutta sähkö- ja kemikaaliyliherkkyyksistä itsensä ”parantaneen” ihmisen kehittämä menetelmä, joka ei pohjaa minkäänlaiseen tieteeseen tai tutkimukseen. Eikä se muuten ole ainoa menetelmä jonka hinta huitelee samoissa lukemissa ja jolla voidaan parantaa samantyyppisiä vaivoja. Tosin esim. tämä kohdistuukin mantelitumakkeeseen eikä koko limbiseen järjestelmään, mutta onko tuolla nyt niin merkitystä, samalla tavalla siellä kouluttamattoman kehittäjän pankkitili karttuu. Vaikka mielestäni onkin edesvastuutonta väittää, että aivovaurioita voi parantaa tällaisin menetelmin, niin on kuitenkin muistettava sellainen asia, että ihmiset ”parantuvat” tällaisellakin noudattamalla niitä. Oireet katoavat ja koetaan että ollaan terveitä. Arvaa mitä? Jos näin käy sinulle, niin silloin sairautesi on ollut alun perinkin psyykkinen. Jos jotain voidaan parantaa psykologisin keinoin, ei sinulla silloin voi olla rakenteellista vikaa kuin korkeintaan hermostossa. Sama muuten pätee esimerkiksi uniongelmiin, joista suurin osa on psyykkisiä. Maria ja parantuneet käytännössä myöntävät, että ongelma on alun perinkin ollut päänsisäinen. Tämä ei ole välttämättä hyvä asia, koska silloin osin tahattomasti vähätellään sellaisten ongelmaa joilla esimerkiksi homeet ovat saaneet elimistössä oikeasti aikaan rakenteellisia muutoksia. Tai joilla kilpirauhanen on ihan oikeasti rikki. Kysynkin, että miksi psyykkinen sairaus on hävettävämpää kuin fyysinen? Selvästi ihmiset häpeävät keskimääräistä enemmän sitä että sairaus on lähtöjään omista ajatuksista, ja on helpompi selittää fyysiset oireet fyysisellä vaivalla. Molemmat ovat kuitenkin yhtä vakavasti otettavia. On jotenkin hyväksyttävämpää kertoa sairastuneensa homeesta tai kilpirauhasongelmiin, kuin myöntää itselleen että on väsynyt esimerkiksi töistä, stressistä, univajeesta, lapsista… you name it. Eikö olisi siis helpompi myöntää itselleen että on vain väsynyt ja elimistö reagoi siihen, kuin kehittää itselleen ”suojasairaus” ja alkaa vaatia itselleen hoitoa johonkin jota ei ole välttämättä olemassa? Siitä tulee lopulta pakkomielle joka pahentaa oireita; noidankehä joka johtuu alunperinkin huonosta elämänhallinnasta eikä mistään rakenteellisesta sairaudesta. Tässä kohtaa se Mariankin mainitsema limbinen järjestelmäsi on astunut kuvaan. Tai siis, onhan se toiminnassa koko ajan, mutta sen toiminta ohjaa sinua isoja aivoja enemmän. Siinä kohtaa kun evolutiivisesti uudemmat aivot (ulkokuori, neokorteksi) eivät kykene selittämään asioita loogisesti, alkaa aivojen vanhempi osa (keskiosa, mm. limbinen järjestelmä) ohjaamaan biologisesti tunteiden mukaan. Toisin sanoen, kehität itsellesi oppimasi ja maailmankuvasi perusteella syyn sille miksi oireilet. Tästä päästäänkin siihen kilpirauhaseen. Joidenkin arvioiden mukaan jopa joka kolmas tyroksiinihoito voi olla turha. Toki jos kysytään muilta kuin lääkäreiltä, jotka eivät tietysti vaan ymmärrä, niin tyroksiinia pitäisi määrätä paljon enemmän. Koska se auttaa. Mutta miksi se auttaa? Koska kilpirauhashormoni on aineenvaihduntaa tehostava hormoni ja muun muassa väsymys (joka sopii oireena suunnilleen jokaisen sairauteen) häviää ja tunnet olosi paremmaksi. Hermojärjestelmäsi aktivoituu, paino putoaa ja tunnet eläväsi. Aivosi tulkitsevat oireiden vähenemisen parantumiseksi ja koska se tuntuu hyvältä, niin limbinen järjestelmä ohjaa emootion kautta sinut jatkamaan sitä mitä teet. Eli syömään lääkkeitä, vaikka sinulle yritetään loogisesti perustella miksi se on väärin. Vaikka voit hyvin, niin olet ehkä kehittänyt juuri itsellesi lääkkeillä kilpirauhasen liikatoiminnan. Vaikka en olisi lääke- ja terveystieteiden ammattilainen, niin tiedän sen koska minulle on käynyt melkein niin. Muutama vuosi sitten elin kuin usvassa. En kyennyt lukemaan ja paino nousi vaikka en syönyt. En nukkunut, aivot olivat kuin sumussa ja en saanut mitään aikaiseksi. Olin koko ajan kuin hitaassa unessa. Labrat eivät olleet kunnossa ja kilpirauhasarvot olivat rajojen ulkopuolella. Tätä jatkui kuukausia ja aloin olla ihan finaalissa. Lopulta ilmoitin lääkärille että haluan lääkkeet, oli mikä oli, itku tulee ja romahdan. En saanut lääkkeitä. Sain lähetteen psykologille ja kolmen kuukauden sairasloman loppuun palamisen takia. Sain käskyn nukkua. Ja kas kummaa, kun olin levännyt pari kuukautta, niin voin paremmin, kilpirauhasarvot olivat normaalit ja paino oli pudonnut kahdeksan kiloa. Lepo + ravinto + liikunta > lääkkeet. Mitäpä jos olisin tuossa kohtaa saanut tahtoni läpi ja alkanut vetämään niitä lääkkeitä? Kauanko elimistö olisi jaksanut peitellä todellista syytä jonka olisin tyroksiinilla piilottanut? Ei se kilpirauhashormoni sitä jaksamista olisi tuonut yhtään lisää, päinvastoin, olisin tiristänyt sen avulla kropasta vain viimeisetkin polttoaineet ja tiltannut entistä pahemmin jossain vaiheessa. Koska olin rasittanut itseäni liikaa, en pystynyt enää ajattelemaan loogisesti. Limbinen järjestelmäni sai minut epätoivon valtaan ja kehitin itselleni fyysisiä oireita. Aivoissani tapahtui tätä trendikästä neuroplastisiteettia ja aloin voida henkisesti huonosti. Ylirasitukseen kroppa vastasi muun muassa yrittämällä tehostaa kilpirauhasen toimintaa jolloin arvot alkoivat heitellä. Minussa ei kuitenkaan ollut rakenteellista vikaa, vaan olin psyykkisesti epäkunnossa. Kun tämä osa-alue saatiin korjattua, niin kroppakin alkoi rentoutua, tapahtui taas sitä hemmetin neuroplastisiteettia ja aloin parantua. Eikä tarvinnut syödä loppuelämää turhia lääkkeitä tai ostaa jotain helevetin temppuvideoita netistä. P.S. Tiedän että jotkut lääkärit määräävät masennuslääkkeitä hyvin helposti oireisiinne. Tämä ei ole oikein, varsinkaan jos ette saa kunnon perusteluja kyseiseen lääkitykseen. P.P.S. Kuten aina, olet vapaa kommentoimaan. Jos olen mielestäsi väärässä, niin kerro se. Mutta ilman perusteluja mielipiteesi jää vähän heikoksi. Kuvan lähde: Googlella eka tulos. burnout harha homeongelma kilpirauhanen kuvitelma loppuun palaminen neuroplastisiteetti psykologia sairaus Internetin ravintogurut (ja joskus myös tutkijat) ovat vahingollisia Maito, maitomaitomaito, maitoooo, tralla lalla laa 9 vastausta artikkeliin ”Kilpirauhasvaivasi ja homeongelmasi ovat harhaa” Sofia sanoo: 26.2.2017 10:24 Niin totta. Tyroksiini ei auta vitutukseen. Kokeilin. Unirytmin pakottaminen normaaliin korjasi arvot lääkettä paremmin myöhemmin. Pauliina sanoo: 26.2.2017 11:53 Kiitos! On monia meitä fyysisesti (esim. homeista) sairastuneita, jotka olemme tehneet kaikki mahd ”aivokikkailut” ja silti vaan ei keho parane. Useat ovat kiltisti käyneet myös psykologin vastaanotolla & sieltä passitettu takaisin, koska korvien välistä ei vikaa löydy. Psyykestä johtuvat oireilut/sairaudet eivät ole millään tapaa hävettäviä, mutta tärkeä osata erottaa asiat toisistaan. On suuri joukko sairaita ihmisiä, jotka huolellisia elämäntavoissaan (ruoka, lepo, liikunta) & henkiset kantimet kunnossa. Silti sairaudet on ja pysyy. Koska kaikki ei ole mielen vallassa. Valitettavasti. Pena sanoo: 26.2.2017 17:08 Ylen uutinen uunituoreesta tutkimuksesta, jossa on ensimmäistä kertaa todettu yhteys sisäilman toksiinien ja sairauksien välillä: http://yle.fi/uutiset/3-9471580 ja itse tutkimus: https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/?term=Salin%2BJT . Eli kyllä sisäilmaongelmista johtuvat fyysiset oireet ovat aivan tieteellisesti todistettu. Jätän nämä linkit tähän, niin jokainen voi itse päättää uskooko random blogitekstiä vai Helsingin yliopiston tutkimusta. Toki se psykologinen elementti on olemassa ts. kuinka suhtaudut oireisiisi, mutta oireet ovat todennettavissa olevia fyysisiä reaktioita, ja se on tällä erää faktaa. Täytyy myös muistaa, että ihmiset ovat yksilöitä, niin fyysisesti kuin mentaalipuolellakin. Ei siinä mitään, hyvä yritys pohdiskella, mutta hieman meni huti. Yleensä ei kannata uskoa olevansa niin älykäs kuin luulee, se ei useimmiten ole kovin tarkka arvio. Timo Kettunen sanoo: 26.2.2017 17:16 Jos olisit lukenut ”random blogitekstin” ajatuksen kanssa, niin olisit huomannut että en kiellä etteivätkö sisäilmaongelmat olisi todellisia. Ei tämä ole mustavalkoinen asia, enkä sitä sellaisena esittänyt. Hanna sanoo: 26.2.2017 21:10 Sulta taisi jäädä tästä Timon blogista ydin ymmärtämättä. Hänhän ei juurikaan noin sanonut. Mutta hän taisi juuri tuollaista käytöstä kuvaillakin tekstissään. Liisa sanoo: 26.2.2017 17:45 Kuulostaa ihan siltä, että itselläni on juuri tuollainen mainitsemasi tilanne kilpirauhasen suhteen. Stressi asteikko on tapissa ja yöunet sieltä mihin ei aurinko paista. Kilpirauhas arvot ovat siinä viiterajoilla. Syön tyroksiinia, jotta selviän arjesta. Kokeilin olla jonkun aikaa ilman ja olosta tuli jälleen sietämätön. Ei vain ole taloudellisesti varaa irtisanoutua työelämästäkään, että pääsisin unet sekoittavasta vuorotyöstä eroon. Unihäiriöihin on määrätty jopa pientä annosta erästä mielialalääkettä. Kokeilin kerran ja olin koko päivän ihan pökkyrässä ja nukahdin kesken palaverin. Unohdin ne. Syön terveellisesti paljon kasviksia, eri proteiininlähteitä sekä hiilihydraatteja ja liikun monipuolisesti kehoa ja palautumista kuunnellen. En sitten tiedä olenko jotenkin stressiherkempi kuin muut. Olisihan se kiva voida paremmin ilman lääkityksiä, mutta en tiedä mitä pitäisi tehdä. Paitsi irtisanoa itsensä. VeikkoP sanoo: 26.2.2017 18:12 Ei asianomaisena ulkopuolisena elämänseuraajana olen tällä kertaa Kettusen kanssa samaa mieltä. Kyllähän mielen voimaa alkavat jo putkiaivoiset lääkäritkin ymmärtämään, mutta aika usein vieläkin sitä itse kukin meistä aliarvostaa. Mieli on kuitenkin aina mukana, niin sairastuessa kuin parantuessakin. Jokaisessa tapauksessa tietysti eri painoarvolla. Sata prossaa aika usein ja alle kolmenkymmenen suht harvoin. Määrällä ei väliä, koska jos mieli on kunnossa kaikki muu paraneminen helpottuu huomattavasti. Hanna sanoo: 26.2.2017 21:19 Piristävän hyvä kirjoitus. On upeeta, että tässä ei kuitenkaan vähätellä ketään, vaan annat tervettä kritiikkiä nykyajan hömpötykselle. Nämä ”luomupiirit” ovat aivan yhtä samaa rahastusta kuin lääkepiirit. Meidän psyykellä on suuri voima elämämme luomisessa. Eihän plasebo vaikutus olisi niin vaikuttava. Ja myös se, että monet hoidot ja lääkkeet liittyvät plaseboon. Oli se sitten psyykkinen tai fyysinen ongelma – on tärkeä huomioida ja pysähtyä tilanteen äärelle. Hyvä että itse teit niin! Ihminen on kokonaisuus ja kun yksi alue on liian suuren rasituksen alla, kärsii siitä muut alueet. Leena sanoo: 5.3.2017 13:48 Mikä on trendisairaus? Sellainen josta kirjoitetaan mediassa? Tehdään paljon uusia diagnooseja? Tai riittääkö että Kiiminkinen sanoo niin aamutelkkarissa? Kirjoittaja väittää ettei halua vähätellä ketään, mutta tekee juuri niin. Ehkäpä reagoin turhan herkästi mutta tiedän kuinka vaikeaa on saada lääkärit edes tilamaan halvat labrat kun keskikäinen nainen kysyy voisiko kilpirauhasen vajaatoiminta olla syy väsymykseen. En kerro enää työpaikalla että kilpparini on tuhoutumassa. Vakavasti otettava työntekijä ei voi sairastua trendisairauteen… Kommentointi on suljettu. Timo Kettunen
