3.11.2015 Lukeminen lisää empatiaa 3.11.2015 Seetu Tykkää Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Tämän tästä julkaistaan uusia haasteita. Monet viime aikoina ovat liittyneet liikuntaan, muistan ainakin kyykky- ja lankutushaasteet. Marraskuun harmaisiin päiviin tuo väriä Lukuhaaste 2015, joka sopii meille kirjallisuuden ystäville. Facebookissa julkaistuun haasteeseen osallistuva lupautuu lukemaan joka päivä 30 sivua kirjallisuutta. Paljon lukevalle tuo ei ole kovin haastavaa. Silti on kiva kuulua joukkoon, jonka yhteisenä harrastuksena on lukeminen. Tietysti olisi toivottavaa, että lukeva joukko vain kasvaisi tällaisen haasteen innoittamana. Minun lukulistallani on nyt kaksi teosta. Toinen on Liisa Väisäsen Mitä symbolit kertovat, toinen armottoman ruotsalaisen humoristin Jonas Jonassonin Lukutaidoton joka osasi laskea. Lukutottumuksiini kuuluu, että luen joka ilta sängyssä ennen nukkumaanmenoa. Se on ainakin minulle hyvä tapa rentoutua ja saada arkiset asiat mielestä pois, sanokoot asiantuntijat mitä hyvänsä. Lukemisen hyvistä puolista on viime aikoina muistettu muutenkin kertoa. Ainakin lukeminen voittaa television katsomisen mennen tullen. Kirjojen lukeminen on osallistuvaa, television katselu passiivista. Molempien huonona puolena on tietysti istuminen, joka nykytietämyksen mukaan onkin ainakin pitkäaikaisena vaarallista. Lukemisen sanotaan lisäävän ihmisen empatiakykyä, kun hän lukee erilaisista ihmiskohtaloista tai yleensä ihmissuhteista. Näin voi oppia ymmärtämään omasta ajattelusta poikkeavia ajatuksia ja erilaista elämänkatsomustakin. Kirja on myös mitä mainioin keino yrittää hakea ratkaisua ongelmatilanteisiin, mutta silloin mennään jo tietokirjallisuuden puolelle. Olen painetun kirjan lukija, enkä edes omista mitään lukulaitetta. Kun jouduin silmäleikkauksen takia olemaan pari viikkoa pää alaspäin, en pystynyt normaalisti lukemaan. Ilman kirjallisuutta en suostunut olemaan, ja siksi kuuntelin monta äänikirjaa. Yksi niistä oli Khadel Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa. Hieno, mutta paikoin niin raskasta tekstiä, että jopa huutelin äänikirjalle ´´Ei, ei…´´. Taisin välillä laittaa kädetkin korville, kun päähenkilöä kohdeltiin kaltoin. Tänä syksynä on ilmestynyt myös kirja, jossa on haastateltu kirjaston käyttäjiä. Voimme olla onnellisia, että Suomessa on niin hieno kirjastolaitos. Paljon lukevan olisi aivan mahdotonta hankkia itselleen kaikkia kirjoja, jotka haluaa lukea. Seuraavaksi tulisi myös säilytysongelmia. Yksi mielikirjailijoistani on Merete Mazzarella, ja hänhän on myös julkaissut teoksen Silloin en koskaan ole yksin: lukemisen taidosta. Seuraavaksi tartunkin hänen uusimpaan kirjaansa Aurinkokissan vuosi. kaunokirjallisuus kirjasto lukeminen Lukuhaaste 2015 Merete Mazzarella Lue myös: Eläköön lukutaito! 09.09.2019 Pelaaminen on vienyt nuorilta lukuinnon 17.12.2018 Pakkopulla voi maistua hyvältä 27.08.2018 Muutakin kuin kansallisrunoilijan puoliso 22.01.2018 Lukemiseen uutta ulottuvuutta 03.04.2017 Mikä kirja tai leffa itkettää? Huimausta tai ei, varo kaatumista Seetu
3.11.2015 Suunnitelmat meni uusiks =D 3.11.2015 Sirkku 1 14 JAKOA Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Hihhihhii, tää alkaa olee jo koomista =D Mun piti tänään mennä sinne töihin. Mut en mä sit mennykään =D Mul ois ollu pe ja ma pääsykokeet, mut en mä sit meekään. Kävi sellanen hassu juttu, et perjantai-iltana se nainen sieltä hoivakodin toimesta soitteli ja kerto, et mut on valittu niiden ensimmäisen ja toistaseks ainoan hoivakodin ensimmäisten hoitajien joukkoon. Mä olin sillee vaa et VOOOOOT???? Hihii, jännää! Eli tuli kuukaus lisää lorviaikaa. Mä alotan sitte 9. joulukuuta ja mua jänskättää jo nyt. Työpaikka on hornan tuutissa, joten mulla autoa ajamattomana vätyksenä menee työmatkaan suht kivasti aikaa. Tai ei se mikään mahoton oo ihmisille jotka on tottunut työmatkoihin, mulla ne on aina vaan ollu jotenki niin lähellä :) Onneks hoitopaikka me saatiin jo viime viikolla tosta vierestä, ei oo ku 100 metriä matkaa. Se ei sinänsä sitten mun työmatka-aikoja venyttele. Sovittiin nyt, et poika käy 2 kertaa viikossa puolipäiväsenä tekemässä pehmeää laskua ja tänään olikin eka päivä. Sinne se jäbä jäi ihan ilman vinkumisia ja nyt näin 4 lapsen äitinä mä ekan kerran jouduin todistamaan myös sitä, että laps ei halua lähteä kotiin =D Hyvin tuntui viihtyvän :) Duunihan on melko raskasta noin niinkuin fyysisesti, joten mä joudun tekemään muutoksia treeneihin. Mutta sen takiahan mä siellä salilla oon asunut, et saa sen hyvän pohjan alle, ni työllistyessä ylläpitoon riittää sit vähempikin. Alustavasti mä ajattelen, et teen viikon vapaapäivinä 2-jakosen ja sit jos jonain yhtenä työpäivänä jaksais käydä tekemässä vaikka 1-jakosen. Sit 1 HIIT ja yks kotitreeni, eiköhän niillä jonkinlainen kondis saada ylläpidettyä. Nyt mä yritän tän kuukauden jaksaa painaa sen 5 salitreeniä ja 1 HIIT viikkotahtia. Talven lumilautailureissut taitaa mennä uusiks, ei tässä kauheesti lomailuja suunnitella =D No onhan niitä vapaita, ni mennään pienemmissä pätkissä sitte :) Mutta ette usko että mä oon ilonen vakkaripaikasta! Lahessa yli 4-kymppiselle pienen lapsen äidille näitä vakkaripaikkoja ei ihan kauheesti satele. Vaikka tuleva härdelli vähän hirvittääkin, ni onnellinen tarvii olla :) Tän on muuten pakko olla maailman paras mauste! Mä oon koukussa, mä laitan sitä kaikkeen :) Viime viikko tosiaan meni salitreeni-vapaana, laiskotti ja mässytytti. Hyi, mut onneks mä yritän aivopestä itteeni tavoittelemaan satukalminoffikuntoa/minnapajulahdenpehmeämpääkuntoa, ni ehkä mä opin hyväksymään itessäni vähän tätä pehmeämpääkin massaa…vaik ne vatsapalikat oliski niin kivat…Äh, kaikkea ei vaan voi luonnollisesti saada, niin se vaan menee. Deal with it bitch =D Mul on tällasia kivoja keskusteluja itteni kanssa =D Kani ei paljon vatsapalikoita mieti, siel se on koiran ruokakipolla =D Mut heitti mies mulle tos lauantaiaamuna, et lähetääs suunnistaa. Mä olin heti kärppänä, et JOOOO! Siis mähän inhoon suunnistusta. Mä oon suunnistanu viimeks ala-asteella, mut mul on joku pysyvä mielenhäiriö varmaan nykyään, ku mä innostun vähän kaikesta uudesta liikuntaan liittyvästä =D No bongasin tietty heti Tapanilan iltarastien päätöspäivän joka siinä aamupäivällä alkoi ja paineltiin sinne :) Me otettiin se vajaan 5 kilsan reitti 13 rastilla. Pariin otteeseen sen verran eksyttiin, et kympin verran meille matkaa kertyi. Yhellä rastilla ku huusin rastin numeron, mettästä kuulu vaan ”EI VOI OLLA!” Niin kuutamolla me välillä oltiin =D No mut oli ihan kivaa, Minna Kauppi oli kyl vähän nopeempi ku me. Ei siel oikein enää ketään ollu ku me tultiin maaliin =D Tässä sitä huudeltiin ettei muka oltais siellä missä oltiin. Mies kun positiivisesti luuli olevansa kartalla =D Mut kaikki löyty, ei ehkä oikeessa järjestyksessä, mut silti :) Sunnuntaina käytiin sit vaan kävellen langon luona, kyl siitäki sellanen 2×6 kilsan lenksu kerty ja mies ihmetteli miks se aina änkee mun mukaan =D Se inhoo kävelemistä, sille tulee hermostunu perse =D Sunnuntaina loppu mässytys taas jälleen kerran ja nyt pysytään ruodussa, NIH! Mä noudatan nyt sitä BC:n ruokavaliota, mut treenit on omat. Eilen (ja tänään) sain ku sainkin taas raahauduttua salille ja nyt on taas paikat juntturassa lepoviikon jäljiltä :) Mä alan siis perumaan tän mantrani, ettei mun lihakset ikinä kipeydy. Mä oon vaan yksinkertasesti niin tiheesti niitä treenannu, ettei ne oo tainnu missään vaiheessa päästä palautumaan välillä =D Mä käyn nyt siis vielä ainakin kuukauden siellä Aerodikkareilla ja sit mä suuntaan EHKÄ Lahen puolelle. Tai sit en. Mä aloin miettimään, et jos mä käyn lähinnä vapaapäivinä, ni kai sitä samantien Hollolan puolelle polkasis. Äh, en mä tiiä. On mul viel kuukaus aikaa miettiä :) Mä kyl tykkään tost Aerodikkareist ja siel on uus hieno vessaki =D Mutta sellasta! Palaillaan taas ens viikolla ja katotaan minne mä silloin oon töihin menossa =D Ja viettäkää hauska viikonloppu välissä, toivottavasti mä vietän hauskemman =D Ai niin, saahan viikollaki pitää hauskaa, aina mä unohan :) ps. 10 yötä Nightwishiiiiiiiiiin! <3 40+treenit Aerodikkarit BC HIIT iltarastit kävely kuntosaliharjoittelu lepoviikko palautuminen salitreeni suunnistus Tapanila treeniviikko Lue myös: Action-Sirkun accidentti! 16.10.2017 Syksyn iloja :) 05.09.2017 Pistetääs akka ruotuun =D 09.08.2017 ”Kesä”kuulumisia =D 26.06.2017 Vähän järkeä päähän 10.05.2017 Ja uusia tuulia…TAAS =D Rokkii, vammoi, ongelmii ja kaikkee… Sirkku
31.10.2015 Palaisinko vanhaan? 31.10.2015 Heidi 14 4 18 JAKOA Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Selailin tuossa vanhoja blogikuviani (kätevästi uusin puhelin latasi itseensä kuvakansioksi Picasa-kansion, eli siellä on kaikki bloggeriin koskaan laitetut kuvat automaattisesti tallessa. Olihan niitä yli kolmetuhatta, mutta kivaa oli selailla. :D) Jokunen aika sitten olen myös lukenut ne päiväkirjani läpi, joita Saksassa kirjoitin. Siellä käy ilmi (kaiken muun ohessa) treenit ja syömiset ynnä muut fiilikset. Ja niitä halusin tässä vähän valottaa. Vertailla sitä entistä timmiä ja pientä kuntoa ja nykyistä kuntoa. Ja sitä, miksi olen nyt onnellisempi kuin silloin. Kyllähän minä siinä kunnossa silloin viihdyin. Se oli kovalla työllä tehty. Samaan aikaan olin myös itseni ensimmäistä kertaa ikinä hyväksynyt sellaisena kirppuna kuin olin ja se antoi minun pysyäkin sellaisena, enkä kokenut tarvetta yrittää siltä alueelta poistua, vaikkakin haaveilin suuremmista lihaksista. En silti halunnut kasvaa kokoa/nostaa painoa. Halusin pysyä timminä. Sinänsä tuossa tavoitteessa pysyinkin hienosti, sillä sain kuitenkin ihan huomattavasti kasvateltua lihaksia, ilman että paino nousi. Muita tavoitteitani tuolloin oli se, että vatsapalat näkyi ja että jaksoin harrastaa myös aerobista liikuntaa. Mitä se (minulta) vaati? – Punttitreenejä kuusi viikossa, jokainen lihasryhmä kaksi kertaa läpi. – Vatsatreeni jokaisessa kuudessa treenissä. – Kolme aerobista viikossa, yleensä crossarilla hikiset vajaan tunnin sessiot punttitreenin jälkeen (välissä pieni tauko). – Ruokaa piti vahdata. Ei voinut syödä mitä haluaa ja milloin haluaa, vaan se oli hyvinkin rutinoitunutta. Ei herkkuja laisinkaan, koskaan. Olin hyvässä kunnossa ja kroppani jaksoi vaikka mitä. Päiväkirjoista kävi kuitenkin ilmi, että olin usein hyvin väsynyt. Olin monesti myös aika nälkäinen, mutta en voinut nälkääni aina syödä, koska se näkyi heti kropassa seuraavana päivänä, jos ylimääräistä oli mennyt suusta alas. Enkä edes valehtele. Kun on noin timmi ja rasvaprosentti alhainen, jokainen satakin grammaa tuntui heti. Sitä tiesi jo ennen kuin astui vaa’alle, että mitä painaa. Sadan gramman tarkkuudella. Vatsanahan alle tuli aina nestekerros suuremmista syömisistä. Siksi ruokailuni oli silloin suhteellisen kontrolloitua, koska se oli se mikä piti itseni siinä kunnossa missä halusin olla. Ja sitä se kunto vaati. Ei siinä voinut mättää naamaan mitä ikinä mieli tekikin. Kaiketi samanlaista on niillä, jotka ammatikseen tätä tekee tai vakavalla mielellä tätä samaa harrastaa. Mitään ongelmaa ei tuolloin ollut ja kuten sanottu, olin täysin terve. Tuo kaikki oli vain sitä mitä se kunto vaati. Ja se on varmasti myös sellainen asia, mitä se vaatii monelta muultakin, joka samanlaista havittelee. Ei se helpolla tule, eikä sitä ole helppo ylläpitää. Toisille sen ylläpitäminen varmasti sopii. Mulle se lakkasi sopimasta. Kontrollijutut ei ole pitkällä tähtäimellä mun kavereita. Mutta olinko onnellinen? En niin onnellinen kuin nyt. En oikein koskaan osannut arvostaa kroppaani sellaisena kuin se oli. Sitä piti tutkailla koko ajan ja pitää silmällä, että onko nyt tulossa ylimääräistä nestettä kroppaan ja pitääkö säätää syömisiä ja jos oli selkeitä nälkäkausia ja piti nostaa kaloreita, niitä piti fiksata ja tutkailla, miltä kroppa näytti ja tuntui milläkin kaloreilla. Treenejä ei jätetty väliin vaikka olisi väsyttänyt kuinka kovin. Kaikki suoritettiin aina läpi niin kuin oli alunperin suunniteltu. Joka aamu herättiin viideltä ja jokaisena aamupäivänä treenasin. Paitsi lauantaina. Ja kolmena päivänä kaksi treeniä. Jokainen suupala oli harkittu. Sitä se vaati. Ja kyllähän se onnellisuutta söi. Sitä onnellisuuden puutetta ei silloin voinut nähdä, nyt sitä on helppo tarkkailla, kun on tässä nykyisessä kunnossa ja elää ihan hieman eri tyyliin kuin silloin. Jossain kohtaa tein tietoisen päätöksen, jossa valitsin silloin terveyden ja hyvinvoinnin (koska kilpirauhasen kenkkuilu) sen sijaan, että olisin pitänyt ulkonäköseikkoja ykkösenä. Vaikka ainahan olin terveys edellä treenannut, se ei vain ollut ennen reistaillut (eikä se tuossakaan kohtaa reistaillut treenaamisen takia, se oli vain yksi vaikuttava tekijä kaiken stressin keskellä). Ulkonäkö on mulla ollut aina se suurin syy treenaamiselle. Haluan sellaisen kropan kuin ihailen muillakin, voimajutut ja -tasot ei ole koskaan kiinnostaneet. Mutta enää en tee sitä ihan millä hinnalla tahansa. Tällä hetkellä kuusi treeniä + kolme aerobista viikkoon olisi aivan liikaa, hengästyttää jo pelkkä ajatuskin! En myöskään tahdo vahtia jokaista suupalaani, en sinne päinkään. Hinta olisi siis liian suuri tämänhetkiselle minulle. Vaikka ulkonäkö onkin edelleen se suurin treenamisen syy, on sen sisällä tavoitteet hieman muuttuneet. Enää en tavoittele sitä timmiä kroppaa, eikä se suuremmin itseä edes kiinnosta. Bikinikunto ei kiinnosta. Vanhat kuvani timmistä (ja pienestä) kropasta eivät ole lähelläkään sitä kroppaa, minkä itselleni haluan, enkä haikaile niihin aikoihin takaisin laisinkaan. Haluan vain kasvaa, olla suurempi. Loppupeleissä mulle on sivuseikka se, mistä se kroppa koostuu, kunhan siitä näen kuitenkin päällepäin sen, että töitä sen eteen on tehty, eikä vain maattu ja syöty. Ja kyllähän minä sen siitä näen. Siltä osin olen siis tavoitteessani. Kokoa saa lihakset edelleen kasvaa ja siksi siellä salilla käyn. Vatsapalojen näkyvyys ei kiinnosta. Suojelen niitä rasvakerroksella. :D En ole itseasiassa montaakaan kertaa koko vuonna vatsaa treenannut. Jos saisin helposti tuon entisen kunnon tässä nykyisessä koossa, se olisi mulle varsin ok. Mutta kun se ei tule helposti, eikä se tarkoittaisi enää tätä kokoa, en ole siitä kiinnostunut. Enkä ole ylipäätään kiinnostunut sellaisesta vatsapalat-näkyy-aina -kunnosta, se ei yksinkertaisesti ole sitä mitä haluan. Se vie osaltaan mun elämästäni onnen. Onnen vie siinä se, että sitten kaikesta tulee liian kontrolloitua. Kontrolli ja minä ei ole aina ollut hyvä yhdistelmä ja mielelläni tältä osin pysyn siitä erossa. Ainakin nyt. Eri asia sitten jos joskus menen jonkun valmennukseen, niin silloin kyllä teen niin kuin pitääkin tehdä. Toisaalta silloinkaan ei minun itseni tarvitse olla kontrollissa, vaan ohjeet tulee muualta. Ehkä siten se touhu voisi olla onnellista. Samaan tapaan kuin se on nyt, vain eri tyyliin. Nythän tämä on kaikki ollut jo pidemmän aikaa hyvin rentoa. Ja se sopii mulle. Tavoitteet silti koko ajan mielessä ja kehitystä tulee tasaiseen tahtiin, lihakset on kasvaneet ja salilla tehdään töitä, mutta silti tämä on rentoa. Ainakin kun vertaa siihen mitä se ennen oli. Mitä nykyinen kunto vaatii/on vaatinut jo pidemmän aikaa? – Keskimäärin neljä salitreeniä viikossa. Treeneistä saa luistaa tilanteen mukaan. Joskus kolme treeniä, joskus viisi. – Aerobista ainoastaan mielihalun mukaan. On ollut aikoja kun sitä ei ole ollut laisinkaan ja sitten toisinaan vähän enemmän. Nykyisin se on kävelylenkkejä, koska niitä yksinkertaisesti rakastan. 1-2 kertaa viikossa. Tai ei ollenkaan. Riippuu ja roikkuu miten tekee mieli. Joskus on vaihdettu kävelylenkki kolmeen donitsiin ja se on täysin ok. :D – Totaalisia lepoviikkoja salilta noin joka toinen kuukausi. – Syömistä ei tarvitse käytännössä vahtia laisinkaan. Kaloreita ei tarvitse miettiä. Saan syödä ihan mitä haluan. Välillä syön kuin mikäkin porsas vaikka viikkoja putkeen ja herkkuja menee välillä joka päivä, ja välillä vietän taas vähän terveellisempää elämää. Ylipäätään olen paljon, jopa huomattavasti, onnellisempi nyt kuin silloin. Vaikka olen rasvaisempi, selluisempi, löysempi. Onnellisempi juuri näin. On tavallaan hassua miten sitä onkin tyytyväisempi kroppaansa mitä epätäydellisempi se on. Silloin timminä näki suureksi osaksi aina vain ne pienetkin jutut, joita piti korjata, tavoitella ja fiksailla, eikä sitä kautta osannut arvostaa sitä mitä oli. Nyt näen yhden kokonaisuuden. Näen, että olen kasvanut. Näen, että olen kasvanut muutenkin kuin läskin muodossa. Näen, että kroppani malli on hyvä ja miellyttää silmääni. Näen miten kehityn, kuinka kasvan oikeistakin paikoista. Näen kropan, mikä miellyttää itseä. Silloin ennen huomasi kropasta ne sadankin gramman muutokset. Nyt en huomaa edes parin kilon muutoksia! Ja se sopii mulle paljon paremmin. Olen päästänyt paljosta irti ja onnea on siitä kaikesta seurannut. Neljäkymmentäkuusi kiloa on vaihtunut kuuteenkymmeneenkahteen tai vastaavaan (en käy usein vaa’alla, koska en ole sen lukemasta kiinnostunut – enää), ja tässä on huikean hyvä olla. Jatketaan töitä. :) ennen/jälkeen kehitys paino Lue myös: Surusta kreatiiniin 25.03.2016 Ensimmäinen vuosi salilla 10.02.2016 Viime aikoina.. 01.02.2016 Vuosi 2015 pakettiin 11.01.2016 Viikko 51: Kun alkoholijuttuja mietin 20.12.2015 Viikko 43: the b*tch is back! Viikko 44: kun pelkkää jalkaprässiä veivasin 14 vastausta artikkeliin ”Palaisinko vanhaan?” Ansku sanoo: 31.10.2015 19:00 Kuulostaa hyvältä. Pitäisi ottaa susta mallia :D Heidi sanoo: 1.11.2015 17:48 :D Nooo jokaisella meistä on eri tavoitteet ja mieltymykset. Monella ne vielä vaihtuukin matkan varrella, ehkä moneenkin kertaan. Mallia saat ottaa, mutta vaan hyvissä jutuissa. :D Ansku sanoo: 1.11.2015 20:23 Haha! No nimenomaan niissä hyvissä :D Heidi sanoo: 2.11.2015 11:34 No hyvä :D Anumaaria sanoo: 31.10.2015 19:31 Olen lukenut sun blogia lähes alusta saakka, ja pelkän tekstin muodossa, kuvia katsomatta, olisi välttynyt sama fiilis mulle päin: Sä vaikutat onnellisemmalta nyt, vapautuneemmalta, avoimemmalta ja ennen kaikkea siis onnellisemmalta. Kuvat katsomalla voin myös todeta, että näytätkin siltä. Heidi sanoo: 1.11.2015 17:49 Vooooi. Kiitos Anumaaria. :) Kyllähän tässä onnellisuuteen on vaikuttanut tuhottomat määrät asioita (joita toisen blogin puolella on enimmäkseen kirjoiteltu), mutta samaan aikaan se varmasti myös vaikuttaa tähän kaikkeen. Siinä missä tämä kaikki siihen! Kokonaisuus alkaa olla aika hyvällä kantilla. :) Suvi sanoo: 31.10.2015 21:10 Hieno muutos ja kivasti kuvasit myös sen, miten se on vaikuttanut hyvinvointiin. Kiva, että olet onnistunut hellittämään kontrollista. Se on selkeästi kannattanut. Heidi sanoo: 1.11.2015 17:51 Kiitos Suvi! Eihän sitä silloin ajatellut tai tiennyt, että hyvinvointi voisi tuntua vielä laajemmin. Nyt sen tietää ja se on kivaa, että tällä hetkellä sitä tuntee olevansa hyvinvoivampi kuin silloin ennen. Kontrollin kanssa mulla on historiaa enemmänkin, mutta aina on lopulta irti päästetty. :) Minttu sanoo: 1.11.2015 17:32 Mä aloin seurata sun blogia silloin, kun Tiiti kehui sun abseja omassa blogissaan. Eli joskus Saksan aikoihin. Ja pakko sanoa, että olen minäkin huomannut jutuistasi, kuinka olet nykyään rennomman oloinen. Joskus silloin Saksan aikaan vaikutit välillä tosi kontrollifriikiltä. Ei nyt ole todellakaan tarkoitus diagnosoida sua, mutta välillä sun jutuistasi silloin ennen tuli mieleen syömishäiriöisten jutut. Heillähän on usein tapana hehkuttaa, miten heidän oudot ”herkkunsa” ovat niin orgastisen namnam. Sinulla oli silloin tapana kovasti kehua ruokiasi ylisanoin. Mutta onhan ruoka hyvää, jos on nälkä. :) Kivaa joka tapauksessa, että elämä maistuu nykyään. Ja pakko kyllä ihan omastakin kokemuksesta sanoa, että joskus peruna voi tehdä yllättävän onnelliseksi: esimerkiksi 360 km pyörälenkillä, kun energiat ovat lopussa, eikä mikään muu maistu kuin sipsit ja ranut. Joten on siis ihan loogista, että olet nykyään onnellisempi – syöthän taas perunaa. :) Heidi sanoo: 1.11.2015 17:57 Hahaa, joo Tiiti taisi silloin kerran jos toisenkin mun abseja kehua. Nyt taitaa mennä homma vähän toisinpäin. :’D Mun on kyllä todettava, että mun tekemät pöperöt silloin Saksassa oli ihan valtavan hyviä. Ruoanlaitto oli siellä mun juttuni ja keksin päästäni vaikka mitä reseptejä. Mies piti mun kokkailuista ihan siinä missä minäkin. Kehuin niitä ihan puhtaasti siksi, että ne oli ihan hirmuisen hyviä pöperöitä. Kehuisin edelleen, jos jaksaisin panostaa niin paljon, mutta kun en usein jaksa. :D Krooninen nälkä on kyllä edelleen, se tuskin tulee koskaan helpottamaan. :’) Nykyisin siihen voi onneksi syödä mitä vain, koska tavoitteet on muuttuneet. Kontrollifriikkikään en muuten silloin ollut – sen aika tuli Skotlannissa ja se ei liittynyt liikkumiseen/syömiseen. :D Kontrolloitua se kaikki oli kuitenkin, kuten sanoin, mutta kuten myös sanoin, mitään ongelmaa ei silloin ollut. Olin terve. Myös päästäni. ;) Heh, kyllä perunan kautta löytyi ihan uusi onni joka tapauksessa! :D JK sanoo: 3.11.2015 17:52 Hm, syömishäiriöisten jutut? No ei kai voi yleistää…mulla on aina ollut erikoinen ruokamaku, ei kai se siitä sen kummempaa asiaa tee välttämättä muuta kuin että on erikoinen ruokamaku ja piste. Mun pojalla on sama ruokamaku, mutta ehkä hän on tottunut niihin kohdussa kun kuulemma jo sieltä mieltymykset äidin syömiin ruokiin ja makuihin tulee. Aika raakaa vetää erikoinen ruokamaku tai erikoisten ruokien hehkutukset syömishäiriöksi. En tosin tiedä kovin syvällisesti kaikista syömishäiriöistä, mutta heitä keitä tunnen painivan tämän ongelman parissa ei tosiaan kiinnosta kovin erikoiset pöperöt vaan häiriöön vedetään kilo Fazerin Sinistä ja vaikka pakastepasteijoita. No mutta kuten sanoin, syömishäiriöitä on moneen lähtöön toki ja kun en ole asiantuntija. Minusta olisi epänormaalia jos hyvää ruokaa ei hehkuttaisi, onhan hyvä ruoka kuitenkin normaalissa määrin yksi elämän nautinnoista. Joillekin se on kai polttoainetta, mutta minun lautaseni ruoka kuuluu myös maistua taivaalliselta :D Heidi sanoo: 10.11.2015 16:49 Äh, melkein unohdin sulle vastata, mutta tässä tulee nyt! Eli olen kyllä sun kanssa samaa mieltä. Erikoinen ruokamaku ei tee syömishäiriötä enkä ole koskaan ajatellut ruoan hehkuttamisen viittaavan siihen suuntaan. Kyllä suuri osa ihmisistä hehkuttaa syömiään ruokia ja saisi kyllä moni muukin hehkuttaa – kurjaa se on jos huonoa ruokaa syö! Tai ylipäätään ruokaa, jota ei tee mieli hehkuttaa. Itselleni ruoka on aina ollut suuri nautinto. Tuolloin Saksa -vuosina se vielä siitä lisääntyi, kun opin ensimmäistä kertaa elämässäni kokkaamaan. Se oli mulle ihan uutta ja sitäkin hienompaa oli, kun ruoasta tuli oikeasti aivan loistavaa! Mä olen jotenkin jo niin tottunut siihen, että mua yritetään saada kiinni milloin mistäkin syömishäiriöstä. Sitä yritettiin silloin ennen ja nyt toivotaan, että mulla olisi jotain myönnettävää sillä saralla. Vaikka kuinka sanon, että olin terve ja että mitään ongelmaa ei ollut. Sitä kautta myöskään syömishäiriötä ei ole koskaan ollut. En jaksa enää aiheesta kinata kenenkään kanssa, kinasin silloin aikoinaan ihan tarpeeksi. :D Muut saa luulla mitä luulevat. Korjaan kyllä, mutta asiaan uskominen ei ole enää mun käsissäni. Ja se on ihan ookoo. :) Mutta kyllä vaan, kyllä ruoan pitää olla hyvää ja mielellään taivaallista! ;) Suvi sanoo: 1.11.2015 18:51 Hei, olen lueskellut paljon blogiasi silloin, kun sinulla oli tuo timmi-vaihe päällä ja äimistelin kotona, miten sinulla on raudankova itsekuri herkuttomuuden, ruuan ja treenauksen kanssa. Harmittelinkin hieman, että minusta ei varmaan tuohon olisi vaikka tietysti se timmi(hkö)-kunto on aina tavoitteena. Jätin blogien lueskelun vähemmälle joksikin aikaa, mutta olen aina säilyttänyt sinun omasi kirjainmerkeissä ja muistissa, se oli sellainen minulle mielekäs inspiraatio :) Nyt hiljalleen olen taas satunnaisesti palannut blogiasi lueskelmaan ja tahdon nostaa hattua uudesta suunnastasi, hyvällä tavalla sanottuna pehmeämpi ja onnellisempi sinä, olet aivan yhtä inspiroiva kuin ennenkin! Kiitos että näytät omalla tyylilläsi, että oli sitten kuin veistos tai tavallisempi treenaaja niin onnellisuus on tärkeintä :) Oma elämä on mennyt hieman samaa raidetta, tosin ikinä en ole vielä yhtä tikissä ollut kuin sinä, mutta periaatteena sama: ensin pieni, sitten hieman takapakkia normaaliin ja nyt onnellinen siitä että tavallisesta hieman isompi ja tyytyväinen uudesta kehityssuunnasta! Enää ei tarvitse etsiä ”laihdutusblogeja” vaan haluaa lisää lihasta :p -Nokkonen Heidi sanoo: 2.11.2015 11:34 Voi miten kiva kommentti, kiitos! :) Kivaa että sitä voi olla niin monellakin tapaa inspiraatio, ja että se toimi entisessä kunnossa siinä missä nykyisessäkin! Niin sitä ihminen muuttuu ja kasvaa (myös henkisesti :D) ja tavoitteet vaihtuu toisiksi. Vaikka toisaalta sama tavoite mulla on aina ollut – lisää lihasta. Nyt sitä taotaan vain vähän eri tavalla kuin ennen. ;) Sitä en tosin osaa sanoa, että oliko mulla mitenkään raudanluja itsekuri silloin ennen. Ei se ollut itsekurikysymys. Tein vain mitä tahdoin tehdä ja elin niin kuin tahdoin elää. Ei siinä itsekurilla ollut loppupeleissä mitään tekemistä, vaikka se siltä näyttääkin, tiedän. :) Mutta se onnellisuus se on tärkeintä, tosiaan. Kiva että olet löytänyt sitä onnea kanssa! Nyt vain jatketaan niitä yhteisiä tavoitteita kohti – lisää lihasta! ;) Kommentointi on suljettu. Heidi
29.10.2015 Mikä kirja tai leffa itkettää? 29.10.2015 Seetu 1 3 JAKOA Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Helsingin Sanomat kyselee lukijoilta, mikä taideteos on saanut katsojan tai lukijan kyynelehtimään. Hyvä kysely, sillä se sai minut myös miettimään asiaa. En vastaa mihinkään kyselyyn, mutta jäin pohtimaan omia kokemuksia, vaikka täytyykin heti tunnustaa, että minulta aika herkästi kyyneleet herahtavat. Kun katson televisiosta uutisia ja näen jollakin lapsella olevan asiat huonosti, kyyneleet tulevat takuuvarmasti. Myös eläinten kurja kohtelu tekee samaa, mutta vältän sellaisten ohjelmien katsomista. Kun Koreoiden jaossa eroon joutuneille sukulaisille annettiin hiljattain lyhyt tapaamismahdollisuus, muistuu mieleeni edellinen tapaamiskerta. Siitä näytettiin tv-uutisissa insertti, jossa vanha nainen sai sanotuksi vain ´´veli´´ nähdessään siis veljensä noin 60 vuoden eron jälkeen. Se nosti kyyneleet esiin, joskin myös kiukun. Elokuvissa olen itkenyt niin monet kerrat, että jääkööt listaamatta vaikeana toteuttaa, mutta myös teatterissa olen onnistunut itkemään kerran. Siitä on jo vuosia, ja näytelmä oli Papin perhe. Siinä tytär joutuu isänsä kovaan komentoon, ja jokin kohtaus näytelmässä sai minut itkemään. Niin naurua kuin itkua ovat saaneet aikaan monet lukemani kirjat. Mieleen on jäänyt Ulla-Lena Lundbergin palkitussa teoksessa Jää kuvattu papin hukkumiskohtaus. Loistavasti kirjoitettu, mutta itkemättä sitä ei pystynyt lukemaan. Harvemmin olen itkenyt missään juhlissa, mutta olen sellaiseenkin yltänyt. Unohdetaan nyt hautajaiset, häät tai ristiäiset, joista harvoin kuivin silmin selviän. Osallistuin paikallisten naisvoimistelijoiden 50-vuotisjuhlaan, ja ohjelma oli monipuolinen. Kaikista nuorimpien esiintyminen sai minut herkistymään. Vieressäni istui minua nuorempi nainen, joka taas pyyhki silmäkulmiaan, kun uskollisuuden killan veteraanit kukitettiin. Tähän jos mihin sopii mielestäni vanha totuus: Yksityinen on yleistä. Uskon, että monella muulla on samantapaisia kokemuksia, mutta yksilöllisesti eri kirjojen tai leffojen äärellä. herkistyminen itkeminen Jää kyyneleet Tshernobylin uhrit ja sankarit Lukeminen lisää empatiaa Seetu
23.10.2015 Parempi överit kuin vajarit? 23.10.2015 Heidi 23 6 10 JAKOA Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Muistaako kukaan lukija oikeasti enää sitä aikaa, kun en syönyt mitään herkkuja? KOLMEEN JA PUOLEEN VUOTEEN? En karkkia, en suklaata, en sipsejä, popcornia, jäätelöä, leivonnaisia, kakkuja, keksejä, roskaruokaa.. En melkein mitään missä oli lisättyä sokeria, liiaksi suolaa tai muuten vain jollain tavalla epäterveelliseksi miellettävää. Muistaako kukaan? Minä en oikein enää muista, vaikka siitä on vielä alle vuosi kun herkkuja kokeiltiin pitkästä aikaa. Siitä kokemuksesta kirjoitin näin . Muistaako kukaan, että kirjoitin sinne silloin lauseen .. ei, ei tästä todellakaan tule karkkien suhteen mitään tapaa. No mites siinä sitten kävi? Kyllä siitä tapa tuli. Mutta kuitenkin vain oikeasti hyvien karkkien osalta. En syö mitä tahansa karkkia. Iso osa karkeista on pahoja ja maistuu saippualle, muutamia hyviä on. Niitä muutamia samoja hyviä tulee kulutettua aina silloin tällöin. Voin syödä myös pussillisen yhtä ja samaa karkkia ilman, että alkaa kyllästyttää, sillä se yksi ja sama karkki voi olla todella hyvää. Entä suklaa? Mainostin tuossa tekstissäni, että sitä näkisin joskus vielä maistelevani, vaikka mitenkään isosti en ole suklaan perään. Nykyisin? Olen. Olen isosti suklaan perään. Olen aika paljon kaikenlaisen herkun perään, joskin edelleenkään en syö mitä tahansa, vaan pelkästään hyviä. Niitä sitten löytyykin paljon, tai ainakin suhteellisen helposti. Itselle on todella vaikea kuvitella aikaa, jolloin en syönyt herkkuja. Niin kovin niiden perään on nykyisin. Tahtoisin sanoa, että on otettu kiinni se kolmen ja puolen vuoden tauko, mutta sen sijaan sanon, että kyllä tässä on otettu kiinni vaikka seitsemän vuoden mittainen tauko. Ihan yhdessä vuodessa! Niin kuin olen ennenkin kirjoittanut, en oikein koskaan ymmärtänyt sitä miksi siitä herkuttomasta onniteltiin, kuin se olisi saavutus. Sanoin sen jo silloin, että se mistä minua pitäisi oikeasti onnitella on se, että olisin syönyt niitä herkkuja koko ajan kohtuudella. Sillä meihin menee todella paljon herkkuja. Ollaan niiden suhteen hyvin pohjattomia, eikä mitkään erityiset karkkipäiväpäätökset ole pitäneet koskaan viikkoa tai kahta kauemmin. Mikään ei yksinkertaisesti motivoi pysymään herkuista erossa ja pienistä määristä tulee pelkästään kiukkuiseksi. Me syödään mieluiten paljon tai sitten ei ollenkaan. Ja jos nämä on ne kaksi vaihtoehtoa, syödään sitten paljon. On syöty kokonaisia kakkuja, jotka on tarkoitettu vajaalle parillekymmenelle hengelle. Lähes poikkeuksetta Arnoldsilla otetaan kolme donitsia per naama. On sattunut matkalle myös päivä, jolloin syötiin viisi per naama. Suklaata menee levyittäin, ei riveittäin. Karkkia niin paljon kun pussissa on. Jäätelötuutteja olen valehtelematta syönyt tänä vuonna todennäköisesti ainakin sata. Se (Tofulinen toffee -tuutti) on mun suuhuni niin hyvää, että joskus niitä on syönyt joka päivä, joskus monta päivässä. Sipsejä pusseittain, fantaa pullokaupalla. Kymmenen pullaa kerrallaan. Enimmäkseen herkkua on mennyt joka päivä, sen sijaan että niistä olisi ollut edes muutaman päivän taukoja, jos ajattelee viimeistä vuotta kokonaisuutena. Mutta tässä on edelleen kyse omasta tahdosta syödä niitä. En voi käyttää sanontaa lähtenyt lapasesta vaikka tavallaan onkin, mutta kontrolli on silti olemassa. Sitä vain syö koska tahtoo syödä. Ei lopeta koska ei näe sille mitään tarpeeksi motivoivaa syytä. Päättää syödä, ei syö siksi koska ei voisi itselleen mitään. Kyllä voisin, en ole vain yksinkertaisesti halunnut. Mahtuu tähän matkalle toisaalta myös muutama herkuissa erossa -pysyttelytaukokin. Koska on ollut syy, mikä on motivoinut. Esimerkiksi spiroergoa varten keventelin herkuitta, taannoista Helsingin reissua varten (jotta mahduin housuihini :D), jopa viimeistä tatuointia varten, sillä messuilla käytävää kilpailua varten en tiennyt tuleeko vaikka jotain lehtikuvia jonnekin jne. niin en tahtonut olla pöhössä siellä. Onneksi en ollut, sillä kuvia tosiaan otti yksi sun toinen, kun tuli voitettua se kisa. Olen jättänyt herkut myös kauppaan ihan vain hierojaakin varten, kun on pitänyt paitaa siellä riisua! Ja joskus alkukeväästä taisin kevennellä kuukauden tai jotain, päästäkseni ns. kesäkuntoon. Kunnes se pienempi peilikuva ei enää miellyttänyt ja vedettiin sen keventelyn jälkeen lähes 6000kcal:n päivä . Tällaiset kaikki pienet tai suuret jutut motivoi jättämään ne karkit sinne kauppaan. Muutoin en yksinkertaisesti koe tarvetta niin tehdä. Monta kertaa useamman herkuttoman päivän päätteeksi on huomannut, että ei enää tee mielikään. Ja sitten kun on lupa taas syödä, saattaa sanoa ei. Kunnes ottaa jotain vähän, ja toteaa että se vähä riittää. Ja miettii, että ehkä tästä lähtee nyt se ns. parempi tapa herkutella, että on joku raja sille kaikelle. Mutta sitten sitä ottaa taas kerran vain vähän. Ja seuraavalla kerralla vähän enemmän. Vaikka ei tee erityisesti mieli, sitä ottaa silti. Ja pian ollaan taas sokerikoukussa ja sitä tekee jälleen mieli ja koska tekee mieli, syön. Koska en näe tarpeeksi hyvää syytä olla syömättä. Toisaalta kun miettii ihan järjellä ja hartaasti, motivaatiota pitäisi löytyä ihan terveydestä. Ei pelkästään se, että tällainen mättäminenhän nostaa joka päivä riskiä sairastua diabetekseen, vaan myös se, että mulla on ne suonipoikkeamat niskassa/aivoissa , joista mulle TYKSin neurologian osaston professori sanoi, että niistä ei pitäisi olla mulle mitään haittaa niin kauan kun elän terveellistä elämää . Järjellä tiedän sen, että siellä on todella kapeaa suonta ja mutkaista suonta, joiden tukkimiseen ei paljoa tarvita. Tämän pitäisi olla tarpeeksi hyvä syy, mutta sitä se ei jostain syystä ole ollut. Ei, vaikka se kyllä pelottaakin. Hetkellisesti saatan aina päättää, että kyllä nyt pitää jättää ne herkut sinne kauppaan. Mutta ei ne sinne vain jää, koska en tunne tai näe mitään konkreettista syytä jättää niitä sinne. Aina pitää jotain konkreettista tapahtua, mielellään mahdollisimman suurta, jotta yksinkertaisesti opin jostain jotain. Kantapään kautta, kuten aina mielellään. Yksi syy, mikä puhuu herkuttelun puolesta on se, että pitkälti niiden ansiosta olen saanut syötyä tarpeeksi kehittyäkseni salilla ja vihdoin olen saanut painoani hyvin ylöspäin. Lukemiin, joista ennen vain haaveilin. Normaalia, puhdasta ruokaa syömällä en olisi saanut syötyä lähellekään tällaisia määriä energiaa. Toki keho voisi olla kiinteämpi, mutta kun se ei ole kuitenkaan myöskään mitään pelkkää löllöä, vaan yllättävän kiinteä silti. Ei se häiritse. Tilattiin näitä kerran 24 levyä. Ne meni neljässä-viidessä päivässä. Nyt on yksi asia kuitenkin mikä tulee motivoimaan ja minkä avulla ne herkut yksinkertaisesti jää kauppaan, ja se on tuo tulevan kuukauden mukana tuoma ihan kiva lisä menoihin per kuukausi, ehkä useammaksi vuodeksi. Viime postauksessahan kerroin, että kuukauden ajan pidettiin kirjaa siitä, millaisia summia meillä menee kuukaudessa pelkästään herkkuihin. Samaan aikaan se 232e sekä järkytti, että ei järkyttänyt. Kyllähän sen tiesi, että satanen ei tule riittämään. Jatkossa siis tämä herkuttelu tulee muuttumaan yhdeksi herkkuviikonlopuksi kuussa (plus satunnaiset vieraat tai juhlapäivät), sillä tuo summa tullaan tarvitsemaan siihen tulevaan kuukausittaiseen menoon. Tässä on sellainen motivaattori, mikä on hyvin selkeä, eikä sitä tarvitse kyseenalaistaa. Herkut jää kauppaan, eikä sille anneta kahta ajatustakaan. Rahalle on huomattavasti tärkeämpi osoite johon on jo sitouduttu, eikä siitä voi laistaa. Miten se muuten meneekin niin, että kaikkea muuta kaupassa tarkastelee ja miettii, että tarvitseeko sellaista ja mitä se maksaa ja oisiko joku toinen halvempi, ja jättää kauppaan jotain mitä halusi muttei osannut hintaa perustella itselleen? Sitten kun kyse on herkuista, ei hintaa edes katso. Mulla ei ole mitään tietoa mitä jäätelötuutti maksaa, vaikka niitä olen sen reilut sata syönyt tänä vuonna. En tiedä ainoankaan herkun hintaa. En ole niitä koskaan katsonut. Kaikkia muita hintoja katson hyvin kriittisellä silmällä. Mikä siinä on? Kaksi isoa asiaa on potkaissut tätä herkuttelua uusiin sfääreihin. Toinen oli vegaaniksi ryhtyminen vuoden vaihteessa. Yhtäkkiä sitä piti syödä kaikkea herkkuja, ihan vain siksi kun ne oli vegaanisia! Piti kokeilla, etsiä ja metsästää vaikka mitä. Silloin löysin jäätelönkin elämääni, sillä se ei ole oikein koskaan ollut mulle mitään suurinta herkkua. Nyt se on se, jota eniten himoitsen, kun jotain himoitsen. Toinen asia oli päätös joskus alkuvuonna/keväällä siitä, että tässä syksyn aikana palkkaan sen pt:n itselleni. Oli vielä lupa syödä kaikkea mahdollista, ja niinhän niitä piti alkaa syödä oikein kunnolla, vielä kun sai! No, pt:tä en sitten palkannut, koska kuten sanottu, niille rahoille tuli muuta käyttöä. Tärkeämpää käyttöä. Onpahan tullut silti syötyä. :D Yksi asia, mikä ei myöskään ole asiaa auttanut, on salin lähellä oleva Filmtown, mikä on sopivasti auki vielä myöhään illalla, jonka ansiosta myöhäisen salin jälkeen on muutaman kymmenen kertaa menty sitä kautta illalla kotiin. ;) Meillä on tässä välissä kyllä yritetty järkeistää tätä monella eri tavalla. On päätetty, että vain viikonloppuisin. On päätetty, että vain kauppapäivänä. On päätetty, että vain kahta eri herkkua kerrallaan. On päätetty, että kahden viikon välein. On päätetty, että vain järjettömään himotukseen. On päätetty, että kotoa ei koskaan erikseen lähdetä hakemaan mitään. Mikään näistä ei ole pitänyt viikkoa tai paria enempää. Koska se konkreettinen syy sille on puuttunut sieltä taustalta. Nyt kun herkuista tulee kerran kuussa nautittavia, en sure sitä että ne jää pois. Mutta en myöskään sure sitä, että ne on maistuneet. Todella maistuneet! On ollut hienoja hetkiä, voi jee. :D Överit on parempi kuin vajarit, vaikka mielelläni olisinkin sen kultaisen keskitien kulkija. Mutta kun en ole, en oikein missään asiassa tässä elämässä. Tokihan tästä on nyt tulossa sellainen kultainen keskitie, kun kerran kuussa vain saa syöpötellä, mutta veikkaan, että sen viikonlopun syömiset ei sitten taas itsessään muistuta mitään keskitietä, eikä varsinkaan vajareita. :D Mutta sokeri on saatanasta. Olen sen sanonut silloin kun en sitä käyttänyt ja sanon sen nyt kun sitä käytän. Sehän toimii tutkitusti huumeiden kaltaisesti aivoissa ja sokeririippuvuus on todellinen juttu. Tiedän, sillä siitä eroon pääseminen ei ole helppoa ja kun on jonkin aikaa ollut ilman, keho lakkaa sitä huutamasta. Mutta se alku on aina taistelua. Olen siitä onnekas, että mulla on vahva pää ja hyvällä syyllä menen vaikka läpi harmaan kiven, enkä sorru jos ei saa sortua. Siksi mun on varmaankin keskimääräistä helpompi irroittautua näistäkin. Mutta ainoastaan hyvällä syyllä tai muuten jää edes yrittämättä. Aika perinteinen näky ruokapöydän äärellä. Vaikka herkut on kivoja, niin on muuten herkuttoman tuoma fiiliskin. Ensinnäkin kehosta lähtee ryminällä hyvät määrät nestettä pois (mulla se on noin puolitoista kiloa, miehellä kaksi ja puoli kiloa). Olo on jo viikon jälkeen energisempi ja kevyempi. Ylipäätään terveempi ja mieli on kirkkaampi. Ja yksi iso asia, minkä mulle sokeri aiheuttaa, on ärtymys. Olen paljon iloisempi ilman herkkuja, vaikkakin monesti niitä saadessani myös muutun varsin iloiseksi. :D Ero saattaa olla kuin yö ja päivä herkkua ennen ja sen jälkeen! Mutta pitkällä tähtäimellä se päivittäinen elo on kuitenkin enemmän ärtyisää kuin nauravaista, ja olokin on jatkuvasti aika raskas. Sitä odotan, että sitä naurua on taas enemmän kuin ärtymystä. Sitä kohti siis! Miten sinä herkuttelet? Meneekö viisi donitsia kerralla tai 24 levyä suklaata muutamassa päivässä? :D herkuttelu Lue myös: Surusta kreatiiniin 25.03.2016 ”V*tut@sullekuuluu.com” ja muita (uusia) juttuja 28.02.2016 Viime aikoina.. 01.02.2016 Vuosi vegaanina: millaista pupunruokaa sitä on joutunut syömään? 18.01.2016 Viikko 53: Viimeinen 04.01.2016 Flunssaviikko 42: herkkueuroja palaa Viikko 43: the b*tch is back! 23 vastausta artikkeliin ”Parempi överit kuin vajarit?” Ankkuli sanoo: 23.10.2015 12:44 Överit, ehottomasti. Mulla se herkkuskaala on vaan vähän suppeempi, oon niin karkkihiiri että en haluu ”tuhlata” herkuttelua kekseihin, pulliin tai muihin vaan otan kaiken ilon irti ja syön vaan ihan hulluna irtokarkkeja! Ja just niitä filmtownin tai makuunin yksilöitä. Tai mistä nyt saa karkkikadun irtsareita nii nekin käy. Mullakin pieni määrä herkkuja tekee vaan vihaseks, joten joko mä oon karkkilakossa tai sit vedän kaksin käsin, ei oo kultasta keskitietä. Ainoo vaan et mä en yhtään tykkää tästä, ja haluisin älyttömästi lopettaa :D En tykkää siitä mitä sokeri tekee mun kropalle (näkyy viikko viikolta enemmän) ja mielelle, ja tunnen aina hirveetä katumusta herkkujen jälkeen. Jotenki ennen syöntiä ei muista hitustakaan niistä motiiveista olla syömättä, tai sitä tulevaa ahistusta, kaikki iskee vasten kasvoja heti ku on saanu herkut popsittuu. Ja sitten tehään näitä lupauksia et vastedes vaan kerran kuussa, vaan viikonloppuna, vaan vähän…paskat. Kaikki se unohtuu ku himo iskee! Heidi sanoo: 23.10.2015 15:23 Aika monella tuntuu olevan noi irtokarkit se juttu! Kyllä mäkin niitä joskus silloin ennen söin enemmän. Ennen kuin tajusin niiden maistuvan saippualle. :D Okei, silloin ennen oli myös valinnanvaraa enemmän kuin nyt vegaanina. Vielä en ole edes karsinut kaikkia e-koodeja pois. Vuoden vaihteen jälkeen jää nekin ja sitten on entistä suppeampi namivalikoima, mitä irtokarkkeihin tulee. Näen sen pelkästään positiivisena asiana. :D Oikeasti mua ei haittaisi vaikka en koskaan saisi yhtään karkkia enää syödä. Tai muutakaan herkkua. Syön vaan koska se on nyt mahdollista. :’) Se on tosi kurjaa, jos tulee morkkis jälkikäteen. :( Ihmeellinen voima sillä sokerilla kyllä on, ei sitä voi kieltää. Se välillä vie ihmistä eikä toisinpäin. Tiedän mitä se on kun se himotus iskee! Se osaa olla joskus tosi mahdoton tunne. milli sanoo: 23.10.2015 13:13 Mä oon oppinut kohtuullisen herkuttelun taidon ja oon siitä niin s**tanan ylpeä! :D Sitä taitoa opeteltiin pitkään ja nyt osaan ottaa herkkupäivänä (1xvko) pienen määrän irtokarkkeja koska vihaan sokerikrapulaa. Herkuista kieltäytyminenkään ei mulle vaikeaa, itsitseasiassa vaikeampaa taitaa olla niiden syöminen ilman huonoa omaatuntoa. Mutta koska ihmisen elämään kuuluu herkuttelu, niin on kiva että osaa tehdä sitä ilman krapulaa :D Heidi sanoo: 23.10.2015 15:25 No hei syytäkin olla ihan perkuleen ylpeä! :D Hieno homma, että opettelu on tuottanut tulosta. Mä vaan haaveilen tuollaisesta.. Vaikka toisaalta en vain taida haluta tarpeeksi, että opettelisin sen taidon, koska tykkään tästäkin mässyttämisestä niin kovin. :D Mutta silti, oisin kyllä ylpeä, jos osaisin sen kultaisen keskitien. Hyvä sinä! Eikku sanoo: 23.10.2015 13:35 Olikohan tää eka kerta, kun sulla oli kysymys postauksen lopussa? Tuli vaan mieleen, ei sillä että siinä mitään vikaa olisi. Näytti niin uudelta :) Mä herkuttelen mielestäni kohtuudella. Välillä menee pari viikkoa joka päivä jotain. Sitten taas pari viikkoa ilman mitään. Ja ne määrät on aika maltillisia. Mulle tyypillinen ”mättöpäivä” oli eilen, kun söin kourallisen salmiakkikarkkeja ja kaksi isoa korvapuustia. Kyllä joskus on päiviä, että menee reilusti enemmänkin herkkuja, mutta harvakseltaan. Enkä ota sellaisistakaan paineita, kun kulutus on niin suuri. High-flux siis, kuten Pöperöproffa juuri kirjoitteli. Vähemmän fiksuille valinnoille on tilaa meikäläisen arjessa. Mä en näe sokeria erityisenä vihollisena, enkä haluakaan kehittää siihen mitään tunnesuhdetta. Se on energiaa ja raaka-aine ja silläkin on tarkoituksensa :). Luulen, että joitakin kultaista keskitietä etsiviä saattaisi auttaakin sen demonisoinnin vähentäminen. Heidi sanoo: 23.10.2015 15:32 Heh, ei ollut ensimmäinen kerta, mutta ei niitä kovin montaa kertaa ole ollut. Joskus jopa mun tekee mieli haastaa ihmisiä jakamaan omia juttuja mieltäni askarruttavista asioista. :D Kyllä tuo sun herkuttelu kuulostaa varsin kohtuulliselta. Sun mättöpäivä ei sitten taas ole edes mun normimäärä herkkuja. :D Hauskaa miten erilaisia syömistapoja sitä voi ollakaan. Mulle mättöpäivä olisi juurikin sellainen 6000kcal:n päivä ja mun peruspäivä taitaisi olla monelle juurikin mättöpäivä. Onhan tuota sokeria tullut syötyä monesti ennen treeniä ja sen jälkeen, juurikin antamaan puhtia, pumppia ja palautusta sitten jälkikäteen. Siihen se on kätevä ja siihen sillä on mun silmissä ihan passeli tarkoitus. Mutta silti se on saatanasta. :D ja näen sen täysin turhana aineena. En ajatellut näin silloin ennen kuin tuohon kolmen ja puolen vuoden lakkoon lähdin ja silloin sen käyttö oli kaikista ongelmallisinta. Siksi se lakko olikin paikallaan. Kuukauden mittainen, mikä vähän venähti. :) Eikku sanoo: 23.10.2015 17:22 Musta se lakko oli hieno suoritus :). Mutta kohtuukäyttö olisi ehkä mukavampi, jos herkuista tykkää. Mä haluisin vielä selventää, mitä tarkoitin tuolla tunnesuhteella sokeriin. Ajattelen niin, että jos siihen sokeriin suhtautuu demonisoiden, se on vähän kuin ikävä eksä, jota vihaa. Ja kun jotain vihaa, sille antaa liikaa valtaa ajatuksissaan. Siksi olisi parempi yrittää suhtautua siihen mahdollisimman välinpitämättömästi. Sitä kautta se kohtuukäyttökin ehkä helpommin onnistuu. Mä taisin kerran laskea sellaisen mun ”överimättöpäivän” kalorit ja se oli jotain 3700 kcal ja siitä melkein 500g hiilaria. ( http://liikuttava.blogspot.fi/2013/04/500-grammaa-hiilaria-on-paivaannoksein.html ). Silloin olin dieetillä, joten ehkä raja tuli vastaan nopeammin kuin se tulisi nyt. Mutta en todellakaan enää laske kaloreita :D. Heidi sanoo: 25.10.2015 17:19 Olihan se sinänsä tällaisessa maailmassa hieno suoritus, vaikka se ei itselleni mikään suoritus ollutkaan. :) Ymmärrän kyllä mitä meinaat tuolla tunnesuhteella. Harvemmin tunnesuhde mihinkään ruokaan on loppupeleissä hyvä juttu ja monillahan se menee juurikin niin, että sen minkä itseltään kieltää, sen kanssa saattaa niitä ongelmiakin tulla. Dieetillä tulee varmasti raja aika helposti vastaan kun yhtäkkiä koittaa mättöpäivää. Eipä se vatsa vedä muutenkaan herkkuja pidemmän tauon jälkeen ihan normaalin pohjattomaan tapaansa, mutta kyllä se sieltä myöskin toipuu pohjattomaksi hyvin nopeasti kun jatkaa harjoituksia.. Em sanoo: 23.10.2015 14:14 Todellakin överiä herkuttelua, mutta ainoastaan viikonloppuisin. Mä olin kans syömättä herkkuja öö… 8 vuotta. Jep, kyllä joo. Mulla ne herkut oli vaaleeta leipää tms, mutta ei koskaan karkkia/kakkua tms. Mättöpäivä on aina pe, ellei ole yötöitä. Ja vaikka kuinka on yrittäny pitää sen yhden päivän niin aina se menee väh. kahteen :D Tosin perjantai on se pahin överi. Päivälliseks pullaa tai kakkua, kermarahkaa, suklaata (Punnitse ja säästä olis varmaan konkassa ilman mun ostoksia, aina menee väh. 20 e kerralla, semmosia n. kilon pusseja), taateleita (ootko muuten ite kokeillu?), vaaleeta leipää juustolla ja voilla… Tosin mä oon kans koko ajan menossa vegaanimpaan suuntaan ruokavaliossa, mutta herkuissa tapahtuu edelleen repsahtamista. Vegaanista juustoa oon jo maistanut ja hyvää on! Mä herkuttelen/syöpöttelen aina niin paljon että aamullakin on vielä maha ihan turvonnut. Suoli tosin toimii kiitettävästi jos on syönyt taateleita enemmänkin… Muuten tommoset normiherkut (suklaa ym) vetää suolen kyllä tukkoon. Mä harrastan juoksua ja oon yleensä menny sen viikon pisimmän lauantaina. Ja nyt kun on alkanut herkutella, on ihan hullusti enemmän energiaa juosta! Eli on siinä sekin puoli :) Kävelen kyllä osan lenkeistä jos jalat on tukossa but still. Mitähän mä selitän :D Joo, vastaus: Överit. Nimimerkillä tässä söin just miekkosen kanssa puoliks vadelma-suklaakääretortun. Mitäs seuraavaks :D Heidi sanoo: 23.10.2015 15:38 Mmmhhh, tää kuulostaa hyvin tutulta osittain. :D Ja vaalea leipä on mulle harvinaista herkkua, jota pidän sinänsä herkkuna koska sitä ns. saan syödä vain harvoin (koska viljat), mutta en kuitenkaan ole sitä sellaiseksi laskenut. Taatelit on ihania, mutta mun vatsa ei kestä kuivattuja tai puolikuivattuja hedelmiä ja siksi ne on nykyisin jääneet ostamatta. En kyllä niitäkään laskisi herkuiksi. Herkuiksi miellän ne kaikki, mitkä yleisellä tasolla mielletään herkuiksi, eli juuri ne mitä ilman elin sen kolme ja puoli vuotta. Sinä aikana söin kyllä taateleita ja vaaleeta leipää. ;) En tosin övereitä. Paitsi ehkä joskus leipää. :D Ja ehdottomasti seuraavana päivänä on vatsa turvoksissa, siinä missä kroppa muutenkin. :D Tällä mun herkuttelutahdilla harvoin on päivää, jolloin jokin paikka ei oisi turvoksissa. :’D Juoksuun mieskin kokee saaneensa varsin hyvin energiaa herkuista, etenkin pitkiin lenkkeihin! Joskin olo ei ole ihan niin gasellimaisen kevyt kuin saisi olla.. :’D Hei mukavia herkkuhetkiä sinne vielä loppuillaksi! Ja ehkä huomiseksikin. :D May sanoo: 2.11.2015 11:16 Samaistun tähän! Mutta tuota, eikös se Punnari nyt mennykin konkkaan? :D että et vissiin oo tarpeeks ahkerasti ostellu kuitenkaan ;) Anumaaria sanoo: 23.10.2015 15:26 Sun blogi on opettanut mulle, mitkä karkit ja herkut on vegaanisia. Monen kohdalla olen jopa ollut yllättynyt. Itse kasvis- ja kalapainotteisena sekasyöjänä ei luonnollisesti näihin ole tullut kiinnitettyä huomiota. Ihan sun innoittamana on tullut sitten itsekin näitä herkkuja kokeiltua. Tuo Tofulinen tuutti on vallan herkullinen. Ja minä en edes tykkää jäätelöstä! Mä oon semmonen, jolla sama suklaalevy säilyy kaapissa pitkään. Syön joka päivä herkkuja, mutta saatan syödä yhtä laatua palan kaks (ja toista sitten toiset palan kaks ja kolmatta kolmannet palat ja kaks ;) ), ja pystyn pitämään kohtuuden. Tää toimii mulle. Pääasia, että jokainen löytää itselleen sopivan tavan herkutella. :) Heidi sanoo: 23.10.2015 15:44 Ihan parasta! Ja niitä kyllä näkyy jatkossakin! ;) Eipä niitä varmaan kukaan muu kuin vegaanit mieti, että mitkä on vegaanisia vaihtoehtoja. Miksipä sitä sellaisia kävisi miettimään, kun ei tarvitse. Siksikin on kivaa tänne blogiin näitä kaikkia juttuja laittaa, kun joku voi saada vinkkejä. Ja näyttää, ettei vegaanina tarvitse nälkään kuolla :D tai muutoinkaan luopua mistään. Kaikkea kyllä löytyy. Tofulinen tuutti on kyllä ihan parasta parhautta! Oot ihan hassu kun herkuttelet tuolleen. Ja sillä tarkoitan, että olet mun idoli. :D Sulla se alkoholikin on niin hyvin hanskassa, että siinäkin oot mun idoli. Mä en uskalla juoda laisinkaan, kun pelkään ettei sekään pysy kohtuudessa! :’) Marjaana sanoo: 23.10.2015 17:09 Aah, kyllä muistan, kun et syönyt herkkuja! Susta tuli mun esimerkki ja idoli. Aina ajattelin, että nyt en syö tätä tai tuota, kun Heidi aina opetti, että pitää vain päättää olla syömättä ja se on siinä. Ja nyt musta on ihanaa, että sulla on noita herkkuja. Minäkin voin syödä omani paremmalta omallatunnolla Heidi sanoo: 25.10.2015 17:15 Voi jee. Aika kivaa että molempi parempi, etkä antanut mulle kenkää lukulistalta kun päätin tällaisen suhteellisen radikaalin muutoksen tehdä! :’) S sanoo: 23.10.2015 20:17 Pystyisin elämään jäätelöllä ja suklaalla, mutta olen ottanut linjaksi, että kunnon ruokaa on syötävä normaalisti herkutteluista huolimatta. Näin herkkuja ei jaksa eikä tee mieli ihan jatkuvasti, ja joka päivä tulee silti saatua ravinnosta kasviksia, kuituja, hyviä rasvoja ym. Usein tulee toki herkuteltua terveellisestikin, esim. pähkinöillä. Heidi sanoo: 25.10.2015 17:22 Olisi hienoa jos tuo toimisi mullekin! Sillä saatan syödä ihan normaalit annokseni, jättimäisetkin annokseni, ja sen päälle sitten vielä ihan kunnolla herkkuja. Jostain syystä niille on vatsassa aina ihan oma kolonsa. ;) Aina mahtuu! Enkä syö niitä juurikaan edes välttämättä mielitekoon. Saattaa olla ettei mieli edes liiemmin tee, mutta koska niitä on mahdollista syödä, syön. Ihan vaan koska haluan, ja haluan koska on mahdollista. :D Mau sanoo: 25.10.2015 10:37 Aika harvoin tulee kommentoitua mutta vastataan nyt kun kysyttiin :D Itse taidan herkutella aika vaihtelevasti. Joskus mene pitkään sillä tavalla, että saattaa syödä vaikka miehen kanssa suklaapatukan puoliksi kahvin kanssa ja päivän herkuttelut olivat siinä, mutta yleensä ehkä kerran viikossa tai kahdessa pitää saada mättää enemmän. Ja siis ihan oikeasti enemmän, vaikka just 5 donitsia/iso pussi sipsejä/levy suklaata/iso kasa irttareita/puolet kakusta tai vastaavaa. Ei kuitenkaan ikinä mitään ihan övereitä määriä, esimerkiksi kaikkia edellämainittuja samana päivänä. Morkkiksia herkuista ei mulle tule, syöminen on ihanaa. Mua nauratti kun joskus seurustelumme alkuaikana olimme ravintolassa syömässä mieheni kanssa ja hän katseli kun söin ja sanoi että näytän siltä että nautin syömisestä :D Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että helpompaa olisi olla herkuttelematta kokonaan kuin pohtia minkä verran olisi hyvä, vaikkei oma herkutteluni mitenkään käsistä olekaan lähtenyt joitakin häpeämättömiä mättöviikonloppuja lukuunottamatta. Tänä viikonloppuna olen herkutellut syömällä eilen vohvelin ja tikkarin, ja tänään ajattelin syödä myskikurpitsakakkua pari palaa. Maanantaina sitten taas takaisin arkeen, että paino pysyy sellaisissa lukemissa että vaatteet menevät päälle. Silti varsinkin sokeri huolettaa itseänikin, se kun ei ole millään lailla hyödyllistä syötävää. Olen välillä pitänyt täysin herkuttomia kausia, ja kaupassa käyminen on jotenkin ihanan helppoa kun herkkuihin suhtautuu jotenkin samalla tavalla kuin lihaan (jota en siis syö), siinä se herkku on, mutta en syö niitä nyt, joten ei tarvitse taistella mitään mielihaluja vastaan. (olen muuten se henkilö, joka kommentoi joskus kun asuit Saksassa, että ollaan oltu Noksulla joskus samaan aikaan töissä. Olen lueskellut blogiasi siitä asti, mutta kommentointi jäi kun otit sen mahdollisuuden anonyymeiltä pois, mutta tänne voin näköjään taas kommentoida!) Heidi sanoo: 25.10.2015 17:29 Heeeiii muistan sinut! Voi vitsi, olet pitkän matkan kulkenut mun mukana. Maasta toiseen ja kiloista seuraaville pykälille! :D Kiva kun oot pysynyt mukana ja kiva että pääsit taas kommentoimaan. Toistaiseksi täällä on ihmiset käyttäytyneet sen verran kiltisti, ettei ole tarvinnut tehdä kommentoinnin suhteen mitään radikaaleja ratkaisuja. ;) Toisaalta saatan olla nykyisin myös sen verran paljon rauhallisempi ja vähemmän provosoiva, ettei ihan kaikki näe tarvetta tulla päätään tänne aukomaankaan. :D Sun herkkumäärät kuulostaa pitkälti samoilta kun mullakin, totta tosiaan. Meillä vaan taitaa olla se tapa, että kaikkea sitten kerralla kun kerran syödään! Esimerkki eiliseltä (kahdestaan): kaksi isoa pussia sipsiä + dippi, kaksi pussia poppareita, kaksi levyä suklaata, isot määrät karkkia, muutama pullo limua ja viisi jäätelötuuttia. Kaikki meni. :D Vielä ilo irti kun kohta ei enää saa. ;) Tykkään hirveästi tuosta ajatuksestasi, että herkut on jotain samanlaista kuin liha – että se ei vain kuulu ruokavalioon (juuri silloin). Ehkä käytän tuota samaa ajatusta itsekin, jos tarvetta tulee. Mahtavaa! Saija sanoo: 30.10.2015 11:42 Mää seurasin sun blogia niihin aikoihin kun asuitte Saksassa. Olin kyllä vähän että mitä ihmettä kun tulin tänne parin vuoden tauon jälkeen :D Heidi sanoo: 31.10.2015 16:50 Hahaa, varmasti oli pienoinen silmien hieromisen paikka :D May sanoo: 2.11.2015 11:23 Mun herkuttelut on nykyään yleensä litra benkkujenkkua, mikä on ensinnäkin himskatin kallista ja toisekseen ihan liikaa, koska hyvä olo siitä ei tuu :D ei oikein maistu muut jätskit ees enää. Ja alkaa näkyäkin syöpöttelyt. Mut näistä sun vaihteluista on kiva lukea, muistan kyllö kun oli herkutonta ja olin ihan että wow. Nyt taas oon wow koska pystyt ottaan överit niin rennosti ilman sitä mulla asiaankuuluvaa morkkista. Tuleeko tästä ylimääräisestä menoerästä blogien puolelle muuten mitään juttua vai eikö kuulu meille? (:D) Heidi sanoo: 2.11.2015 11:36 Hehe, ei aina herkuttelusta tule hyvä olo jälkeenpäin, joskus saattaa mullakin lipsahtaa liiallisen mättämisen puolelle :D Karkeista saa helpoimmin sellaisen öllötys -olon jos syö kovin paljon, muita menee kyllä melkein miten paljon vaan ilman vaikeuksia. :’) Heeeii just eilen kirjoitin siitä toisen blogin puolelle! ;) Kommentointi on suljettu. Heidi
23.10.2015 Tshernobylin uhrit ja sankarit 23.10.2015 Seetu Tykkää 4 JAKOA Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Juuri Nobelin kirjallisuuspalkinnon saanut Svetlana Aleksijevitsh on kirjoittanut haastattelu- ja reportaasikirjoja, joissa niin sanottujen tavallisten ihmisten ääni pääsee kuuluville. Tshernobylin ydinvoimalan räjähdys ja tulipalo vuonna 1986 kosketti myös meitä, mutta se on vähäistä verrattuna siihen tuskaan ja tuhoon, jota voimalasta sananmukaisesti säteili ympäristöön kymmenien kilometrien päähän. Tshernobylista nousee rukous -teoksessa on riipaisevia puheenvuoroja, joita muiden muassa esittävät palomiesten lesket, epämuodostuneen lapsen synnyttänyt äiti, vieroksuntaa kokeneet alueen ´´pakolaiset´´ tai kotinsa kokonaan jättämään joutuneet perheet. Aleksijevitsh meni alueelle heti tapahtuman jälkeen, mutta siitä tulikin pitempiaikainen työ kuin hän ajatteli. Onnettomuus kosketti epäsuotuisten tuuliolojen takia paljon kirjailijan kotimaata Valko-Venäjää, vaikka maassa ei ollut yhtään ydinvoimalaa. Teoksessa tulee hyvin esille venäläinen (ja entinen neuvostoliittolainen) mentaliteetti, ja sitä tulkitsee monologissaan Valko-Venäjän tiedeakatemian ydinenergian tutkimuslaitoksen laboratorion entinen johtaja: Tshernobyl on venäläisen mentaliteetin katastrofi… On sanottu, ettei vain reaktori räjähtänyt vaan sen mukana räjähti koko entinen arvojärjestelmä. Onnettomuuden vaikutuksia ei heti ymmärretty, ei uskottu tai ei haluttu kertoa. Reaktorin toimintaa valvoneet ihmiset seisoivat läheisen asuintalon parvekkeilla ja ihailivat tulipalonäkymää. Ensimmäisenä paikalle lähetettiin palomiehiä, sotilaita ja sähköasentajia. Säteilymittauksia tehtiin, mutta tulokset salattiin. Sotilaille annettiin valkoinen työtakki ja valkoinen myssy. Sideharsosta tehtiin hengityssuoja. Reaktorin katolle pantiin robotteja, mutta niiden tekniikka petti, joten sotilaiden oli mentävä sinne. Heille luvattiin korkeaa palkkaa ja uskottiin vodkan nauttimisen ehkäisevän säteilyvammoja. Venäläinen sankaruusajattelu oli vallalla; vapaaehtoisia riitti. Tavallista kansaa evakuoitiin myös väkipakolla. Kotieläimet ammuttiin. Osa taloista hävitettiin kaivamalla kuoppa ja työntämällä asumukset tavaroineen sinne. Joskus kuoppaan hävitetty auto kaivettiin yöllä ylös. Jäljelle jääneisiin taloihin palasi yöllä entisiä asukkaita. Kyläkoulun opettajana toiminut Ljudmila kertoo tunteistaan: Ensimmäisinä päivinä… Tunteet olivat sekaisin… Muistan, että tunteista kaksi vahvinta olivat pelko ja katkeruus. Vaikka niin paljon oli tapahtunut, emme saaneet minkäänlaista tietoa. Viranomaiset vaikenivat, samoin lääkärit. Piiritasolla odotettiin ohjeita läänitasolta, läänitasolla Minskistä ja Minskissä Moskovasta… Tshernobyl avasi pohjattoman kuilun, jotakin sellaista, mikä on enemmän kuin Kolyma, Auschwitz ja holokausti. Svetlana Aleksijevitsh Tshernobyl ydinvoimala Hikoilua kuntoillen tai stressaten Mikä kirja tai leffa itkettää? Seetu
