11.12.2015 Silmälasien hakua italiaksi 11.12.2015 Seetu 1 9 JAKOA Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Lähes 20 vuotta sitten palasin joulukuun alussa Firenzestä, jossa olin ollut vuorotteluvapaallani vajaa kolme kuukautta kielikurssilla. Vaikka olin vain syksyn poissa Suomesta, kotiin palattuani aluksi tuntui, että täällä ollaan epäkohteliaita toisille. Italiassa käytetään pieniä kohteliaisuussanoja niin paljon aivan arkielämässä, että lyhyessäkin ajassa niihin oppii. Toki Suomessa koko elämäni eläneenä tunnen suomalaiset tavat, mutta joitakin asioita mekin varmaan voisimme muuttaa esimerkiksi käytöksessämme. Olin hyvässä huomassa syksyn, sillä asuin yli 80-vuotiaan Silvana-rouvan kotona. Hän otti minut holhoukseensa, vaikka olin tietty jo yli 50-vuotias. Joskus se holhous suorastaan ärsytti, mutta päätin kestää kaiken, ja asuin koko ajan hänen luonaan. Ikäihmisten tapaan hän aina välillä laski silmälasinsa jonnekin, eikä sitten aina muistanutkaan minne. Dove sono i miei occhiali? Dove li ho messi? hän kailotti asunnossaan tämän tästä (suomeksi: Missä silmälasini ovat? Minne olen ne laittanut?). Jokainen italiaa opiskellut tunnistaa lauseista tärkeät kieliopilliset jutut. Myöhemmin olenkin ymmärtänyt, että tämä äänekäs etsiskely oli oikeastaan tarkoitettu myös minulle. Se oli hyvää opetusta, ja niinpä vieläkin tämän muistan. Silvana-rouva oli näet hyvin kiinnostunut opiskelustani ja oli valmis myös auttamaan, jos halusin. Heti tultuani hän kertoi, että osaa vain italiaa, joten alusta lähtien täytyi selviytyä käytännön asioista italiaksi. Vasta aivan lähtöni kynnyksellä hän tunnusti osaavansa niin englantia kuin ranskaakin, mutta hän halusi, että joudun käyttämään italiaa koko ajan. Silmälasien etsinnästä tulee mieleeni tapaus, jolloin laseja ei löytynytkään lyhyen etsinnän jälkeen. Kyllästyin kuuntelemaan tätä ihmettelyä ja menin myös etsimään laseja. Katsoin kaikki mahdolliset paikat asunnossa ja kerroin sitten, etteivät lasit ole siinä asunnossa. Rouva väitti kirkkain silmin, että hän ei ole poistunut mihinkään päivän aikana. Seuraavana päivänä kotiin palatessani vastassa olikin vähän nolostunut rouva, joka tunnusti unohtaneensa piipahduksen naapurissa. Sieltähän ne lasit löytyivät. Kielikurssi oli hyvin intensiivinen ja mukava. Kieltä opiskeltiin neljä tuntia päivässä, osa keskustelua. Sen jälkeen saattoi mennä kielistudioon tai luennolle. Viikonloppuisin voi osallistua opastetuille museokierroksille. Vapaa-aikaa vietin muiden kuin suomalaisten kanssa, tosin en tavannut kuin kaksi suomalaista sinä aikana Firenzessä. Tiivis opiskelu oli tehokasta, ja se antoi sopivan pohjan jatko-opiskelulle. Ei muuta kuin menoksi, jos kiinnostaa. Firenze italia kielikurssi Lue myös: Italia on monen keksinnön kotimaa 10.12.2018 Uskomuksilla on oma tilansa 19.11.2018 Kielen opiskelua kotikoneen ääressä 18.06.2018 Sattumuksia ja kielikylpyä Italiassa 04.06.2018 Vaellusta Adrianmeren rannalla 28.05.2018 Nigerialainen näkökulma Venyttele kuin kissa Seetu
7.12.2015 Nigerialainen näkökulma 7.12.2015 Seetu Tykkää 2 JAKOA Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Nigeriasta tulevat eittämättä ensimmäiseksi mieleen nigerialaiskirjeet, joissa kerrotaan kirjeensaajaa odottavan jokin yllättävä perintö/arpajaisvoitto/palkinto tai mikä tahansa suuri rahasumma. Rahaa ei vain saisi, ennen kuin maksaa jonkin summan erilaisiin kuluihin. Huijausta tietysti kaikki tyyni. Näkökulma Nigeriaan laajeni kuitenkin aivan toisiin ulottuvuuksiin, kun luin Chimamanda Ngozi Adichien teoksen Paluumuuttaja. Tosin siinäkin oli pari huomautusta huijareista. Teoksessa kerrotaan Yhdysvaltoihin muuttaneen naisen ja hän ystäviensä kokemuksia maahanmuutosta sekä paluusta Nigeriaan, joka sekään ei ole ongelmatonta vuosien muualla asumisen jälkeen. Ennen Amerikkaan muuttoaan hän ei ollut ajatellut olevansa musta, mutta heti uudessa maassa rotukysymys tuli jokapäiväiseksi asiaksi. Rotuasioita teoksessa käsitelläänkin paljon ja ansiokkaasti monelta kantilta. Tähän antaa erityisen hyvän mahdollisuuden teoksen päähenkilön elämä, sillä hän pitää blogia Rotu ja rotu, eli ei-amerikkalaisen mustan huomioita afroamerikkalaisista (niistä joita ennen sanottiin neekereiksi). Mielenkiintoinen on myös kirjassa esitetty rotutikas-teoria yhteiskuntaluokista. Blogissaan päähenkilö Ifemelu kirjoittaa rotuasiasta muiden muassa näin: Amerikassa on rodullisen hierarkian tikkaat. Valkoiset ovat aina ylimmällä puolalla, varsinkin valkoiset anglosaksiprotestantit, tunnetaan myös lyhenteellä WASPIT, ja Amerikan mustat aina alimmalla, ja se mitä siinä välissä on, riippuu ajasta ja paikasta. Amerikkalaiset olettavat, että jokainen tajuaa maan heimokulttuurin. Barack Obaman valinnan presidentiksi sanottiin merkitsevän paljon myös siksi, että hän on ensimmäinen musta Yhdysvaltain presidenttinä. Tässä kirjassa sekin asia paalutetaan omalle paikalleen. Obamalla on valkoinen äiti, hän on kasvanut valkoisten isovanhempien kanssa ja hänen taustallaan on Keniaa, Indonesiaa ja Havaijia. Vasta kun tavallinen musta georgialainen voittaa, on Amerikka todella edistynyt, kirjassa todetaan. Musta käkkäräpää tuo myös omat ongelmansa. Hius on luonnostaan karkea ja niin kiehkurainen, ettei sitä pysty kampaamaan kuin märkänä. Rastojen tai lettikampauksen kanssa taas ei voi esimerkiksi mennä työnhakuun, ellei satu olemaan muusikko tai muu taiteilija. Hiuksia suoristetaan kemikaaleilla tai kuumennusraudoilla, ja nämä menetelmät ovat kaikkea muuta kuin ongelmattomia. Teoksen päähenkilö toivookin, että Michelle Obama esiintyisi luonnollisine hiuksineen julkisuudessa, mutta uskoo, ettei näin koskaan käy. Kaikissa muuntumisleikeissäkin mustilla naisilla on luonnolliset (käkkärä)hiukset ennen-kuvassa ja jälkeen-kuvassa hiukset on suoristettu eri menetelmin, kirjassa todetaan purevasti. afroamerikkalainen Barack Obama Chimamanda Ngozi Adichien käkkärähiukset Michelle Obama rotu Marraskuun lukuhaaste tuli ja meni Silmälasien hakua italiaksi Seetu
1.12.2015 Marraskuun lukuhaaste tuli ja meni 1.12.2015 Seetu Tykkää 3 JAKOA Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Marraskuu toi mukanaan Lukuhaaste 2015:n, ja paljon lukevana tietysti tartuin siihen. Haasteen vastaanottaneet sitoutuivat lukemaan vähintään 30 sivua kaunokirjallista tekstiä tai kertovaa tietokirjallisuutta vuorokaudessa. Oppikirjoja tai opaskirjoja ei kelpuutettu, mutta esimerkiksi elämäkerrat kävivät. Paljon lukevalle 30 sivun päivittäinen minimi ei tietysti ole mikään määrä, eikä sikäli ole tuottanut vaikeutta pysyä haasteessa mukana. Olen noudattanut omia suunnitelmiani, ja paljon mielenkiintoisilta tuntuvia kirjoja on jatkuvasti jonossa odottamassa vuoroaan. Lukuhaasteen fb-sivulle saattoi kirjoittaa lukemistaan kirjoista, ja sieltä saanee myös edelleen vinkkejä, ellei ole mielessä lukutoiveita. Aloitin marraskuussa Liisa Väisäsen teoksella Mitä symbolit kertovat. Kirjaa lukiessa tuli muiden muassa mieleen, että tässä olisi oiva oppikirja ammattikorkeakoulu- ja yliopistoasteelle. Toki kenelle tahansa tekee hyvää lukea symboleista näin yksien kansien välistä. Jonas Jonassonin riemukas veijaritarina Lukutaidoton joka osasi laskea on hauskaa luettavaa. Dekkareista luin italialaisen Carlo Lucarellin Almost blue ja ruotsalaisten Mari Jungstedt& Ruben Eliassonin Tummempi taivas. Uudenlaisen haasteen toi viikon Espanjan-matka. Yleensä matkalla ei paljon ehdi tai jaksa lukea, mutta aina kuitenkin minulla on suomenkielinen kirja mukana. Valitsin matkalukemiseksi Merete Mazzarellan Aurinkokissan vuosi, sillä olen aina pitänyt hänen kirjoistaan ja tämä oli sopivan ohut, mutta kuitenkin riittävä ainakin 30 sivun haasteeseen. Ongelmaksi tulikin se, että olisin normaalisti lukenut kirjaa ainakin puoleenväliin lentomatkalla, mutta nyt täytyi lopettaa aikaisemmin. Jouduin aika tarkkaan matkan ajan laskemaan, että lukemista riittää haasteen verran koko matkalle. Muuten tietysti olisin joutunut ostamaan jonkin englannikielisen teoksen, sillä espanjaa en osaa. Laskutoimitukset pitivät paikkansa, ja luin paluulennolla kirjan loppuun. Seuraavaksi luin Karen Joy Fowlerin yllätyksellisen Olimme ihan suunniltamme, ja viimeisenä luin Aki Ollikaisen teoksen Musta satu. Se on näet lukupiirimme joulukuun kirja. Ehdin vielä aloittaa Chimamanda Ngozi Adichien Kotiinpalaajat, mutta siitä kirjoitan seuraavassa blogissani. Yhtenä kirjana luin Dinty W. Mooren ajatelmateoksen Mindfulness ja kirjoittamisen taito. Siitä onkin hyvä poimia ajatelma, jonka allekirjoitan täysin. Joan Didion: Kirjoitan selvittääkseni, mitä ajattelen ja mitä se kaikki tarkoittaa. Lukuhaaste 201 Guernica kosketti ja jäi mieleen Nigerialainen näkökulma Seetu
