21.6.2015 Aivojakin pitää jumpata 21.6.2015 Seetu Tykkää 6 JAKOA Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Aivotutkimus on edennyt kymmenen viime vuoden aikana huimaa vauhtia, eikä voi tietää, mitä kaikkea vielä saadaan selville. Muun muassa tieto aivojen muovautuvuudesta on ollut uusi ja kiinnostava asia. Vieläkin joudutaan tunnustamaan, että aivojen toiminnasta tunnetaan vain vähän. Monia asioita silti tunnetaan, ja yksilölle on tietysti tärkeintä tietää, miten pitää toimia, ettei ainakaan tietoisesti tee hallaa aivoilleen. Peruspilareita aivojen hyvässä hoidossa on tuttu kolmiyhteys: terveellinen ruoka, kestävyysliikunta ja riittävä uni. Vaikka nämä perusasiat olisivatkin kunnossa, on vielä muutakin tehtävää. Aivoja on ihan yhtä hyvä jumpata kuin vaikkapa hauistaan. Harjoittamalla voi vahvistaa vanhoja ja saada aikaan uusia yhteyksiä aivosolujen välille. Klassinen esimerkki on Lontoon taksinkuljettajia tutkimalla saatu tulos, joka osoitti heidän aivojensa hermoverkostojen olevan vahvempia kuin verrokkiryhmän. Aivot olivat treenaantuneet osoitteiden opiskelussa. Varmaan enää ei saataisi samaa tulosta, jos Lontoon takseissakin ovat navigaattorit käytössä. Aivojen treenaamista voi jokainen harjoittaa haluamallaan tavalla, ja oikeastaan rajana on vain mielikuvitus. Ellei huvita ratkoa ristisanoja tai sudokuja, voi esimerkiksi tehdä käsitöitä. Vieraan kielen opiskelu on mitä parhainta aivovoimistelua, ja sitä voi harrastaa niin kotona kuin ryhmissä. Esimerkiksi muistelupiiriin osallistuminen on yksi tapa virkistää aivoja. Television katselu on passivoivaa, eikä se anna aivoille tarpeeksi virikkeitä. Sen sijaan jo tietokonepelin pelaaminen on toista, se sitä paitsi tekee motoriikallekin hyvää. Muistipelien pelaaminen tai palapelin kokoaminen voivat sopia monille harrastuksiksi. Tärkeätä vain on löytää tapa, joka on itselle mieluinen. Tutkimuksissa on todettu kaakaon ja appelsiinien olevan hyväksi aivoille. Tumma suklaa (vähintään 70-prosenttinen) on hyvä välipala, sillä sitä tuskin kukaan pystyy ahmimaan liikaa. Sen sijaan siinä olevat flavonoidit ovat hyväksi niin aivoille kuin muutenkin. Jos ruokavalio on rajoittunut, B12-vitamiinin saannista pitää huolehtia. aivojumppa aivotutkimus kaakao Lue myös: Aivovoimistelu virkistää mieltä 11.03.2019 Sesonkiruoat tuovat vaihtelua Muisti on oma arkistomme Seetu
Tomi Leppänen Taistele 13.6.2015 Kamilla 2 22 JAKOA Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Ilon hetkellä tulee miettineeksi, onko väärin nauraa ja tuntea sitä sen hetkistä riemua tietäen taka-alalla vaanivan totuuden. Totuuden siitä, että suru, jota vielä jatkuvasti tunnen sisimmässäni hellittämättömänä puristuksena ja painona, on oikeutettua ja välttämätöntäkin siirtymisessäni eteenpäin. Tuntea se ristiriita hämmennyksineen ja ahdistuksineen, mutta siltikin jatkaa nauramista. Sillä eteenpäin kulkemisen tuska on järkeä ravistelevaa taistelua tunteiden kanssa. Hetkittäistä eksynyttä oloa, sekasortoista liikehdintää, jota ei hallitse suru eikä ilo, vaan jokaisen murto-osan eteenpäin vievä aika. Aika on mielenkiintoinen, elämän kulkua määrittelevä sana. Se kuljettaa meitä ja olotilojamme automaattisesti eteenpäin, taakseen katsomatta. Se saa meidät unohtamaan menneet ja odottamaan tulevaa. Joskus pysähtyneenä se saa meidät havahtumaan hetkeen ja nauttimaan. Tai suremaan. Nauramaan, kiljumaan, itkemään. Mutta aika on myös pahin vihollisemme kiireen ja päämäärään tähtäämisen janassa. Pahin vihollisemme. Ajan sanotaan helpottavan surua, ajan sanotaan tekevän tehtävänsä. Ajan sanotaan nopeutuvan meidän vanhetessa ja loppuvan aikanaan. Mutta miten ajan saisi kääntymään, palaamaan ja pysähtymään? Voi kikatus ja kavioiden kopse! Edellispäivän iloja, käytiin Helsingin Bulevardilla Nina’s kenkäliikkeen 10v kutsuvierasjuhlissa ja upea Niina oli loihtinut ihanan hevosajelun vieraiden iloksi! Nauraminen on yhtä vapauttava tunne kuin itkeminen. Molemmat tunteet puhdistaa takuuvarmasti, saa kehon tyhjenemään kaikesta lastista ja tekee meistä paljaan. Riisuu meidät estoista, antaa totuuden tulla, olla ja vapautua. Silloin aika pysähtyy, on vain se hetki. Riemuineen tai suruineen. Vahvasti. Kokemus häpeästä ja kielletyn tekemisestä on omien viimeaikaisten nauruun purskahdusten vahtina. Kuin kertomassa etten ole oikeutettu iloitsemaan. Etten saisi työntää suruani vielä sivuun, sillä surullanikin on aikansa. Niin kuin elämän kulullakin. Häpeä näyttäytyy pieninä tuikkauksina, hiljaisina tönäisyinä muistuttamassa, ettei vielä voi antaa riemulle koko tilaa. Tunteet käy taistelua. Ilo ja riemu, mitä hetkittäin jo tunnen, muistuttaa entisestä. Olen ihminen joka elää ilossa, naurun ja onnellisuuden olotilassa. Ennen ei suru ollut näin kova vastus. Sodasta tuli raakaa. Minusta tuli taistelelija. Taistelen päivittäin. Joskus menee niin, etten huomaa vasta kuin illalla muurieni sortuvan saadessaan hiljaisia iskuja. Välillä muutama päivä menee muuria vahvistaessa ja ilon täyttäessä areenan. Kuitenkin sitten saan taas käydä sitä hämmennyksen täyttämää taistelua, joka päättyy joko nauruun tai itkuun. Usein vielä itkuun. Olisin niin mielelläni pitänyt äitini vielä muutaman vuosikymmenen. Nähnyt hänen vanhenevan ja osallistuvan elämäämme. Sen lisäksi että mieleni käy jatkuvaa sotaa oman sopeutumiseni tueksi, joudun kehittämään uskoani reiluuden ja oikeudenmukaisuuden olemassaolosta. Taistelen vahvana, tunnen heikot kohtani tässä taistelussa. On vaikea kohdata uusia, asiasta puhumattomia tahoja ja kertoa kokonaisuus liikuttumatta. On vaikea astua estraadille ja heittäytyä ilon vietäväksi, ajan kulkuun. Välillä on vaikeaa vain olla. Samalla kun aika vie eteenpäin ja luo tietynlaista eheytymistä tottumuksellaan, se liidättää myös kauemmas hetkestä, jota haluaisin vielä tunnustella ja vaalia. Se vie pois entisestä, saa unohtamaan. Vielä en halua unohtaa. En halua unohtaa äitini ääntä, en halua unohtaa hänen tuoksuaan, en käden kosketusta enkä sitä rakastettua tunnetta mitä äiti ihmiselle luo. Haluan taistella ja pysäyttää ajan, olla vielä tässä ja muistaa. Itkeä ja surra. Kuitenkin nauran jo paljon, nauran ja kikatan. Tunnen suurta olemassaolon onnea, kiitollisuutta ja anteeksiantoa. Anteeksiantoa epäreiluudelle, sitäkin elämä on. Joskus hyvää, joskus pahaa. Valmiina ottamaan vastaan mitä annetaan. Rakentamaan siitä minun elämäni. Minun aikani. Tänään tuntuu hyvältä. Auringolla on ihmeellinen voima. Sitä on jotenkin niin erityisen energinen kun keho lataa luonnon virtaa. Kävin ystäväni käsittelyssä, laitettiin hiukset kesäkuntoon. Huvittavaa oli se, että hänellä oli oma taistelunsa rastoittuneen tukkani kanssa. Jotenkin tässä jaksossa oli harjaaminen jäänyt toissijaiseksi kaiken muun keskellä. Minulla on nyt hiukset kunnossa, vapaapäivä töistä sekä urheilusta. Päätin eilen, että huomenna mitään ei tehdä minkä eteen pitää ponnistella. Urheilla ei oikein voi ellei vähän ponnistele. Huomennakin on päivä. Tänään nautin olostani ja ilostani. Sillä iloisuus ja onnellisuus on juuri se, miten hän haluaisi minun aikaani viettävän.. Ja taistelevan sen puolesta. Mene ja elä. Taistele. Älä anna periksi. Niin äitini sanoisi. Love, K. aloha aurinko elämä happiness keho onnellisuus rakkaus suru Terveys ulkoilu Lue myös: Vaihtoehtoviidakko 30.11.2017 Pää ja keho kiittää 20.09.2017 #aloha 06.05.2017 Sinä riität! 23.03.2017 Yksinkertainen kuvio 08.01.2017 Sisäinen flow Vitamiinit, foodit ja moodit Kamilla
10.6.2015 Iäkkäät kelpaavat kirjojen sankareiksi 10.6.2015 Seetu 1 8 JAKOA Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Mitä ihmettä, nyt kelpuutetaan iäkkäitä ihmisiä kirjoihin sankareiksi. Toivoisinpa tosiaan tämän vaikuttavan yleisiin asenteisiin, ettei enää niputettaisi kaikkia 65 vuotta tai vaikkapa 75 vuotta täyttäneitä samaan muottiin. Useinhan sorrutaan esimerkiksi mediassa kertomaan vain laitoshoidon tai tehostetun palveluasumisen ongelmista. En vähättele niitä ongelmia, sillä tiedän niiden olevan todellisia. Kuitenkin 75 vuotta täyttäneistä kansalaisista yli 90 prosenttia asuu omissa oloissaan kotonaan. Palataan kuitenkin kirjallisuuden uuteen ja luutuneita asenteita pöllyttävään suuntaukseen. Minna Lindgrenin viihdyttävässä Ehtoolehto-sarjassa on ilmestynyt kolmas osa, enteellisesti Ehtoolehdon tuho. Tämän kirjasarjan sankarit ovat jo yli 90-vuotiaita. Vuonna 2013 ilmestyi ruotsalaisen Jonas Jonassonin riemukas veijaritarina Satavuotias, joka karkasi ikkunasta ja katosi. Siinä teoksessa saa kyytiä niin pönötys kuin laitoshoitokin. Kirjan tarinat ovat lennokkaita, mutta viihdyttäviä. Päähenkilö on siis 100-vuotias. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että Jonassonin teos on hänen esikoisteoksensa. Niin on esikoisteos myös Britanniassa asuvan Emma Hooperin romaani Etta ja Otto ja Russell ja James. Tässäkin sankari eli Etta on 83-vuotias, joka yhtenä päivänä yksinkertaisesti päättää lähteä kotoa nähdäkseen meren. James taas on kojootti, joka liittyy Etan matkaseuraksi. Paljon teoksesta kertoo esimerkiksi, että Etta ja James käyvät matkan varrella monia keskusteluja. Toinen pieni yksityiskohta yhdistää Jonassonin ja Hooperin teosta, sillä kummassakin iäkäs sankari poistuu ikkunan kautta. Jonassonin Allan-sankari poistuu jo kirjan alussa pakoon satavuotissynttäreitään, Etta taas myöhemmin matkallaan joutuu paikkaan, josta on paras poistua ikkunan kautta. Kirjailija Emma Hooper on kotoisin Kanadasta, ja sinne hän on myös sijoittanut esikoisteoksensa tapahtumat. Kirja on niin vetovoimaisesti kirjoitettu, että sen haluaisi lukea samantien kokonaan. Kirjan henkilöt jäävät mieleen elämään senkin jälkeen, kun teos on luettu. Vaikka teoksessa kojootti puhuu ja muutakin epätodellista tapahtuu, siinä on kuitenkin niin paljon elämänmakuista todellisuutta, että se valloittaa lukijansa. Emma Hooper iäkkäät sankarit Jonas Jonasson Minna Lindgren Televisiosta ei tule katsottavaa Sesonkiruoat tuovat vaihtelua Seetu
