16.8.2012 Lapsi vielä tässäkin iässä 16.8.2012 Heidi 12 Tykkää 0 JAKOA Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Kevyen viikon treeniviikko starttaa käyntiin tänään torstaina. Eilen vietiin vanhempani takaisin lentokentälle. Viimeiset vilkutukset, katosivat näkyvistä, ja tämä 28-vuotias itki vanhempiensa perään aikalailla koko matkan takaisin kotiin. Edelleen ottaa koville. Nämä ovat niitä harvoja hetkiä, kun sitä asuisi mieluummin Suomessa. Koska on niin raskasta sanoa heippa tietämättä milloin näkee seuraavaksi, pääsääntöisesti varmaan kerran vuodessa. Tiedän, että tunne on vain väliaikainen, enkä oikeasti tahtoisi muuttaa takaisin. Nyt vain tuntuu liikaa. Lauantaina siis saapuivat. Se päivä vietettiin kaikkien uupumuksen vuoksi oikeastaan kotosalla, kaupassa käytiin ja sellaista perusarkea. Sunnuntaina pyörittiin lähiseudulla, tutustuttiin alueeseen ja ihmeteltiin tätä kaikkea, leikittiin turisteja mekin. Maanantaina käytiin ajelemassa Sveitsissä, Itävallassa, Liechtensteinissa ja tietysti Saksassa. Halusin käydä Zürichissä kahvilla ja siitä se reitti muodostui tuollaiseksi. Join kaksi isoa kuppia kahvia. Oli se ihan yhtä hyvää kuin mitä muistin sen olevan. Kallista, mutta hyvää. Tiistaina käytiin ihmettelemässä Neuschwansteinin linnan seutua. Linna itse oli lähes kokonaan paketoitu rakennustelineisiin, joten siinä ei ollut katselemista, mutta tuo koko seutu on huiman kaunista. Keskiviikkona lähdettiin päivällä Müncheniin, käytiin syömässä ja shoppailtiin, kunnes piti sanoa heipat. Maanantain reissulta. Kopiointi kielletty. Sydän on vähän särkynyt. Hetkellinen tunne, tiedän. Mutta onhan tämä rankkaa. Nyt taas normaalista arjesta kiinni. Ei se helppoa ole, mutta se pitää tehdä. Tämä on tällaista. Piti luopua niin paljosta saadakseen jotain vielä enemmän. Kauas piti lähteä, että löytyi koti. On niin repivän katkeransuloista.. hyvästit kevyt viikko Lue myös: Surusta kreatiiniin 25.03.2016 ”V*tut@sullekuuluu.com” ja muita (uusia) juttuja 28.02.2016 Viikko 53: Viimeinen 04.01.2016 Saliton viikko 47: kun uni lähti ja ruokahalu meni 23.11.2015 Kevyt viikko 36: 3 x 16K 06.09.2015 Viikko 32 Perjantain sekasoppa 12 vastausta artikkeliin ”Lapsi vielä tässäkin iässä” Janna sanoo: 16.8.2012 08:56 Aww.. tsemppiä! Bobby Jean sanoo: 16.8.2012 12:36 Kiitos! :’) Eikku sanoo: 16.8.2012 13:38 Voi, ymmärrän kyllä tosi hyvin! Mutta nuo maastamuuton mukanaan tuomat kasvukivut varmasti helpottavat ajan kanssa. Omat vanhempani myivät lapsuudenkotini pois ja muuttivat kahden tunnin ajomatkan päähän ”ihan tyhmään taloon” (oma ajatukseni). Siihen asti oltiin vietetty mm. joulut koko perheen kesken yhdessä lapsuudenkodissani. Sitten kun tuli heidän muuttonsa jälkeen ensimmäinen joulu ja heillä siellä uudessa kodissa kaikki rempat ihan kesken, eikä sinne voinut mennä (enkä olisi halunnutkaan; halusin vaan kaiken entiselleen) niin yritin kaikkeni, että oltaisiin voitu viettää joulua yhdessä. Yritin selvittää jotain mökkijoulun mahdollisuuksia, mutta aika viime tippaan olin liikkeellä, ja kukaan sisaruksistani ei oikein innostunut. Siinä vaiheessa minäkin – sinua joitain vuosia vanhempana – paruin silmät päästäni täällä omassa kodissani, että ”yhyyy! joulu on ihan pilalla!!” Ja mies yritti ymmärtää ja lohduttaa.. :D Ajattelin tuolloin ihan samoin, että taidan olla kuitenkin vielä vähän lapsi, isi ja äiti tärkeämpiä kuin tulee ajatelleeksikaan. Vaikka heissäkin on kyllä omat ärsyttävyytensä :))) Bobby Jean sanoo: 16.8.2012 14:10 Luulen kanssa, ja toivon, että tässä oli lähinnä kyse siitä, että oli vasta ensimmäinen kerta kun heidät tapasi lähtömme jälkeen. Kunpa se helpottaisi jatkossa! Välillä sitä tosiaan tahtoisi, että kaikki olisi niin kuin joskus – meillä oli välimatkaa tätä muuttoa ennen vain 50 kilometriä. Nyt ollaan kaukana, kaukana toisessa maassa. Inhottavinta siinä on se, ettei voi koskaan vain päättää, että mennään käymään. Ja itsehän en edes pääse koskaan käymään. Voin vain odottaa, että he tulevat tänne. On he vaan tärkeitä, ei se taida ikää katsoa.. :) Hirveästi vaivaa tällaisista vierailuista ja kaikkea sellaista, mutta se vaan niin kuuluu asiaan. :D Äkkiä siihen tottui, että ovat täällä.. :’/ Minna sanoo: 16.8.2012 13:44 Iiiiisot halit! Kyllä se siitä, hetken tekee kipeää, mutta se menee ohi, ja vanhemmat kyllä on aina tavoitettavissa puhelimitse tms. jos iiihan kamala iksu tulee :) Bobby Jean sanoo: 16.8.2012 14:16 Onhan meillä skype-hetket kahdesti viikossa kameran välityksellä, kestoltaan varmaan keskimäärin tunnin.. :) Mutta ei se ole ollenkaan sama asia, kuin mitä on oikeasti viettää aikaa yhdessä. :/ Sille ei ole sellaista korvaavaa asiaa. Varsinkin, kun ollaan äidin kanssa todella läheisiä. Nämä käynnit on sellaisia rajuja muistutuksia siitä, mistä luopui päästäkseen tänne. Mutta kaipa se tästä taas, ei siinä muukaan auta, kiiiiiitos! :) niina c. mon sanoo: 16.8.2012 13:45 Ymmärrän varsin hyvin. Omatkin vanhemmat asuvat kaukana, tosin vain 650 kilometrin päässä, mutta matkahan se on sekin. Kotona tulee käytyä vain muutaman kerran vuodessa. :< Se on aina ihan mielettömän ihanaa, mutta samalla ihan hirveää, sillä voi sitä itkun ja haikeuden määrää, kun joutuu lähtemään pois. Mulla saattaa mennä montakin päivää, että totun taas arkeen ja siihen ikävään. Äiti ja isä on niin rakkaita, että tekee kipeää kun pitää olla niin kaukana heistä. :< Tsemppiä! <3 Bobby Jean sanoo: 16.8.2012 14:18 Välimatka se on tuokin, eikä varmasti voi koskaan tuosta noin vain lähteä vanhempien luo kahville tai muuta. Niin katkeransuloisia hetkiä, kun saa hetken viettää aikaa heidän kanssaan, vain sanoakseen heippa taas parin päivän päästä. Ilman tietoa, milloin seuraavaksi näkee. On se rankkaa. :/ Kiitos! <3 Anonymous sanoo: 16.8.2012 19:06 Ymmärrän sua niin hyvin. Itse muutin neljäksi vuodeksi maapallon toiselle puolelle heti lukion jälkeen ja voin sanoa, ettei ne hyvästit lentokentällä kauheasti ajan mittaan helpottuneet. Menin aina security checkin läpi silmät ihan turvonneina ja punaisina…niistutin kun pikkutyttö :P Sydäntä särkevintä oli sanoa hyvästit 10v nuoremmalle siskolle, joka itki niin kovasti, että sen koko pieni keho tärisi :'( Viimeistä kertaa, kun lähdin Suomen vierailulta taas pallon toiselle puolelle, oli hyvästit jo helpommat, koska oli helppo luvata, että kun ensi kerran nähdään, niin enää lähde pois. Tosin hankalaa se oli taas sieltä pallon toiselta puolen Suomeen paluukin… oli fiilis, ettei oikein kuulunut minnekään. Mutta kyllä se niin on, että koti on siellä, missä perhe ja rakkaimmat ihmiset. Näin ainakin kohdallani. Tsemppiä ja haleja :) -A p.s. Mitä tarkoitit sillä, ettet pääse ikinä vanhempiasi katsomaan? Miksi voit nähdä heitä vain, kun he tulevat sinun luoksesi vierailulle? Todella harmillista :( Bobby Jean sanoo: 16.8.2012 19:56 Ei se varmaan helpota siinä mielessä, että kyllä se sellainen ikävä on ja pysyy. Toivon, että jossain kohtaa olisi sellainen tilanne, että aina tietäisi milloin seuraavaksi tapaa, niin ei tarvitsisi sitä pohtia. Että meneekö siihen vaikka vuosi vai kaksi. Jos menisikin vaikka vaan puoli vuotta. Se olisi jo mukavaa. Se voisi olla helpompaa, kuten sinullakin, kun tiesit jo palaavasi. Minä en tiedä yhtään palaanko koskaan. Tai että jäänkö tänne vai lähdenkö vielä kauemmas. Kyllä minunkin kotini on tosiaan siellä missä sydän on. Niin hassua kuin se onkin, minun sydämeni on täällä. Tämä oli suurin unelmani jo lapsesta lähtien ja nyt se on totta. Onhan se sydän vähän repaleinen, kun osa siitä jäi ihan varmasti ikuisesti Suomeen ja sinne rakkaiden luo. Rakennan sitä kasaan täällä. Aina välillä se menee enemmän rikki. Eilen kävi niin. Nyt sitä sitten ehjätään taas. :’) Minun on käytännössä mahdotonta päästä Suomeen ja sen hyväksyin kun tänne muutin. Siksi olikin todella repivää lähteä. Kun tiesi, että katselee niitä kaikkia maisemia viimeistä kertaa. Koko sitä elämää. Tiesi, että todennäköisesti näki isovanhempansa viimeistä kertaa. Todella musertava tunne.. :'( Minä en siis ensinnäkään lennä. Sellaista ei tule koskaan tapahtumaan! Toiseksi on tämä kissa, joka on pelokas ja välillä vieraita kohtaan arvaamaton, joka stressaa kaikkea vierasta. Jo sen tuominen tänne laivalla (27h) ja sitten jatkoksi automatka koko Saksan halki etelään asti (9-10h) oli aika ikävää. Kyllä se onnistui, muttei se sille nyt mikään lomamatka ollut. Siispä reissut jota tehdään, ovat kaikki sellaisia, että illaksi kotiin sen luo. Suomi on sillä mittapuulla todella, todella kaukana.. :( Mutta tuonkin asian hyväksyin sillä, kun tänne lähdin. Näin se vain menee. Onneksi Suomesta pääsevät meitä edes joskus katsomaan! Kiitokset tsempistä ja haleista! :’) Monna sanoo: 17.8.2012 06:33 Kovasti tsemppiä ja voimahali! <3 Mä oon edelleen (32-vuotiaana) niin mamman tyttö, että ulkomaille muutto tuntuu ihan mahdottomalta ajatukselta juurikin sen vuoksi, etten näkisi äitiä ja veljeäni joka viikko. Isäni poismenon jälkeen meistä on tullut vielä (jos mahdollista) läheisempiä kuin aiemmin, enkä voi kuvitellakaan sitä itkun määrää jos näkisin heitä vain kerran vuodessa. Kovasti voimia! <3 Onneks tiedät, että he ovat täällä ja ajattelevat sua päivittäin!! Bobby Jean sanoo: 17.8.2012 09:51 Kiitos kiitos paljon Monna! <3 Kai sitä on vaan ikuisesti mamman tyttö.. :’) Tämä läheisistä erossa oleminen on se ainoa huono puoli tässä koko kokemuksessa. On tavallaan harmillista, että mulla on sydän aina vetänyt Keski-Eurooppaan. Se on ollut se varhaisin suuri haaveeni. Mitään en ole koskaan toivonut itselleni enempää kuin tätä.. Nyt se on totta ja hinta siitä on aika suuri. Eikä asialle oikein voi mitään muuta, kuin maksaa se hinta. :/ Mun mielestä mun kuuluisi vaikka voittaa hirveät summat rahaa jossain lotossa ja muuttaisin kaikki läheiset tänne mun kanssa. :’D Se olisi mulle tosi ok! :’) Kiitokset vielä kerran. <3 Kyllä tää tästä taas helpottaa. Eron jälkeiset päivät on niitä vaikeimpia.. Kommentointi on suljettu. Heidi
Annika Vainio 12082012 sunnuntai; ojentaja-haukka yms. 12.8.2012 Päivi Tykkää Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Hyvää sunnuntai iltaa arvoisat lukijani :) Oli kiva tehdä taas uusi tuttavuus lukijakaartistani :) Aina se ilahduttaa niin mukavasti, kun huomaa, että jota kuta on kiinnostanut mitä minä tänne rustailen harvase päivä. Joskin tekstin sisältö toisinaan saattaa olla hieman puisevaa ja homma menee itsensä toistamiseksi. No sitähän se elämä on, rutiineja mitä me suoritamme päivästä toiseen. Ei se elämä ole niinkuin elokuvissa ;) Mutta elokuvista puheenollen. Eilen kävimme katsomassa aivan huippu mahtavan Madagascar 3 3D :) Voi ettäs sentään. Siinä sitä menoa riitti alusta loppuun asti. Viihdytti kummasti pientä väkeä siinä missä aikuistakin katsojaa :) Minähän se melkein liikutuin kyyneliin asti leffan loppusuoralla. Suosittelen ihan hirmu lämpimästi tätä kyllä! Eilen oli muutenkin mukava päivä. Sain jälikasvuni vihdoin ja viimein kotiin. Pääsin ojentamaan neidille ”kotiintulolahjan”. Meidän neiti, jouluna 9 vee, on nyt innostunut enenevissä määrin itsensä pynttäämisestä. Niinpä, nuorihan tuo on, pieni vielä, mutta silti en halua vetää mattoa hänen jalkojensa alta toteamalla, ettei saa laittaa meikkiä tai pukea sitä tai tätä päälle. Toki ja tottakai mä ohjaan häntä viisaisiin valintoihin, mutta tuossa iässä on niin herkkä kuitenkin kaikille itseään koskeville kommenteille, että yritän mahdollisimman nätisti sanoa, että nyt on vähän liikaa poskipunaa, enkä mene tölväsemään esimerkiksi, että sähän näytät ihan sirkuspelleltä. Jos ymmärrätte mitä haen tässä takaa. Eli eli, olin siis ostanut pikkuneidille meikkipussin, johon olin valinnut hyvin neutraaleja luomivärejä, poskipunan ja kynsilakkoja sekä huulikiillon. Olemme keskustelleet tästä. Kotona saa harjoitella laittamaan vähän meikkiä, mutta kouluun ei vielä laiteta jne. Muistan vaan miten meillä oli aikoinaan niin ehdotonta tuon meikkaamisen kanssa, että mähän en saanut vielä yläasteellakaan meikata. Aloitin meikkaamisen vissiin vasta lukiossa. Puollan toki sitä linjaa että lasten on saatava olla lapsia, eikä nuorien tarvitse näyttää aikuisilta, mutta toivon voivani vaikuttaa näihin asioihin lempeämmällä lähestymistavalla kuin mitä olen itse saanut joskus osakseni nuorempana ;) Tietyt asiat vaan kuuluvat tiettyyn ikään. Halutaan kokeilla ja niin pois päin. Kyllähän sen itsekin muistaa. Äitinä mun on vain asetettava ne rajat missä kuljetaan :) No mutta voitte kuvitella miten oli neidin naama messingillä kun hän avasi meikkipussinsa. Ja olihan siellä sitten Petshoppikkin :) ja sekin oli kovin rakas kuten pehmolammas jonka hän myös sai. Niin, jännä ikä, ollaan niin isoja mutta silti niin pieniä. Eilen sain vielä houkuteltua neidin mun syliin istumaan jäätelöbaarissa ;) vaikka hän yritti sieltä pöydän yli kuiskailla ”Mun tekis kyllä mieli tulla syliin, mut en mä kehtaa” siihen sanoin, että totta kai kehtaat ja sieltä hän sit tuli ja tyytyväisenä painoi poskensa mun poskea vasten. Äidin pienihän se vielä on! Huoh aika menee vain niin noepasti. Joskus pitää oikein pysähtyä miettimään ja fokusoimaan ajatuksensa niihin tärkeimpiin asioihin elämässään. Monesti sitä vaan vetää hirveä draivi päällä menemään ja tärkeät asiat jäävät taka-alalle. Itse myönnän myös sen suhteellisen itsekkään piirteen itsessäni, että omat harrastukset, työ yms. tuntuu joskus menevän kaiken edelle. Ei niin… tiedän sen… niin ei pitäisi toimia, mutta tämä elämä on mitä on ja se on liiankin hektistä liian monilla, niin myös itselläni :/ puuuh. Mutta hyvä on sentään tajuta se ja pysähtyä ajattelemaan asiaa ja edes silloin tällöin suunnata energiansa oikeisiin kohteisiin. En siis sano etteikö mun harrastukset olisivat oikeita ja tärkeitä asioita, totta hitossa ne on, jokainen tarvitsee omaa aikaa ja hyvähän se on itsestään huolta pitää, että voi pitää huolta toisista :) mutta liika on joskus liikaa. Tänään sain sitten olla oikein elementissäni salilla. Ai että mä nautin. Sain houkuteltua (no ei tarvinnut ees houkutella) muurahaiseni mukaan salille. Joo älkää kysykö mistä tuo muurahainen tulee :D mä voin kertoa! Hän saa nyt olla Muurahainen, koska on joskus ollut muurahaisen roolissa muodostelmaluistelussa ja se nauratti muo niin, että kutsun häntä nyt sitten Muurahaiseksi ;) Yep. Mulla itselläni oli tänään haukka ja ojentaja päivä. Vielä mentiin voimaviikkoa, eli paljon painoa, vähän toistoja. 6-8 toistoa saapi riittää kun jyllätään voimalla. Muurahaiselle kokosin sen sijaan sellaisen saliohjelman missä tehdään pitkää sarjaa, maltillisilla painoilla ja käydään aika kattavasti koko kroppa läpi yhden treenin aikana. Ei siis mitään jakoja vielä ;) Oli kyllä ihanaa päästä opettamaan ja ohjaamaan toista. Hmph, mä voisin tehdä tuota ihan muutenkin vain :) oli hauskaa. Tosin mä voisin olla vähän mielenkiintoinen PT. Käytin mm. sellaisia ilmaisuja kuin ”Viimeiset toistot pitää sitten tuntua siltä että perse repee, jos ei tunnu, niin lisää painoja.” ”Älä vedä sitä tisseihin, silloin se tulee takaolkapäille.” ”Nytkö sä taas pyörryt, ei saatana voi olla totta :D” ”Mitä sä fuskaat siellä, nyt tuli rangaistukseksi muutama ylimääräinen sekuntti” ”Siis sähän leviit sinne kuin jokisen eväät” Ja toi oli kaiketi vain alkusoittoa mitä multa voi saada :D mutta onneksi meidän välit on siinä määrin läheiset, ettei tuosta voi itseensä ottaa, huumorillahan me vedettiin… vai vedettiinkö sittenkään ;) Joka tapauksessa myös Muurahainen diggas ja aikoo tulla vielä uudelleenkin mun kanssa treenaa ;) Se on pääasia :) Kun pääsee ohjaamaan ja opettamaan vähemmän salilla tahkonnutta ihmistä, niin huomaa kummasti oman kehityksensä. Sekin tekee ihan hyvää tajuta, että itse osaa sentään jotain ja tietää treenaamisesta jotain :) Nyt nautiskellaan sunnuntai illasta. Ja vielä tähän loppuun onnentoivotukset Suomen mitalisteille, ihan kun he tätä lukisivat, mutta silti onnea heille. Hienosti vedetty ;) äitiys pohdintaa rakastan treenaan viihde Lue myös: Kunto check ! 07.07.2015 Mun Strömsö 29.06.2015 Fitness ei ole kirosana! 24.06.2015 Miksi aina minä? 10.06.2015 Hyvin menee mutta menkööt 20.05.2015 10082012 perjantai: selkä-takaolat 15082012 keskiviikko; rest-pause alkoi Päivi
Annika Vainio 09082012 torstai: jalkatreeni 9.8.2012 Päivi Tykkää Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Voimaviikko jatkuu. Tänään treenailtiin jalat. Uuu jee. Viime treenistä just ja just palautuneena kaivan vissiin taas verta nenästäni, sillä tänään ei tietenkään annettu tuumaakaan periksi. Siitäkään huolimatta en antanut itselleni helpotuksia vaikka takareidet tuntuivat tosi kireiltä. Kokeilin aina ensin vähän kevyemmällä liikkeen, jotta sain tuntumaa sinne takareiteen. En nyt ollut kuitenkaan sillä tuulella, että olisin halunnut reväyttää reiteni. No kaikki sujui hyvin ja jalkaprässiäkin sain turattua 120 kilolla ja yhden jalan prässi lähti 60 kilolla. Kyllä tästä vielä jotain tulee ;) Tämä kuva on Korkeasaaren reissulta heinäkuulta. Voitte arvata kumpi olen minä :D hih. Saatan ripotella näitä kesäloma kuvia tänne pikku hiljaa. En jaksa tehdä mitään megalomaanista postausta kesälomastani kuvineen ;) Eihän sitä jaksais erkkikään lukea :D Taas oli samoja naamoja salilla, yllätys. Ja mulle kävi jotain erikoista :o Onnistuin nimittäin hävittämään saliohjelmani. Se on kyllä edelleenkin mysteeri mihin se katos. Kiersin tyyliin koko salin läpi, niiltä osin missä olin ollut. Ei löytynyt. En kyl keksi mitään muuta kuin että joku on napannut sen :/ hö, kävin kyselemässä vastaanotostakin, että onko joku tuonut sinne saliohjelmaa, mut ei ollut :( grah. No onni onnettomuudessa, saan tulostettua sen kyllä netistä, ohan se mulla tallella tietenkin ;) ja joku onnekas sai sitten hyvän viisi jakoisen treeniohjelman käsiinsä, tosin tuskin se ihan täysin aukeaa sille joka sen ehkä otti :D Tänään sai taas ihastella salilla oikein treenamisen huippusuorittamista :D Yks mimmi (tais olla kaverukset liikenteessä) istui reiden lähentäjä laitteessa jalat ristissä, MP3 soitin kädessä ja tuijotti tyhjä katse naamallaan jonnekin kaukaisuuteen. Tietty pakelit oli kohillaan ja tekoripset ojossa ;) Kyllähän sitä kehtaa sitten leuhkia kaveripiirissä kun tuli käytyä taaaaas salilla, uhhuh ;) No ei kait siinä, kukin tyylillään, mutta kyllä sitä istuskelua voi harrastaa vaikka tuolilla tai penkillä tai sohvalla (nämä kaikki löytyy meidän salilta ;) ). On hirveen mukavaa kun jengi istuu noissa laitteissa, varaa niitä sitten ihan turhaan. Ei siinä, että olisin edes halunnut kyseiseen vehkeeseen, mutta ehkä joku muu olisi voinut halutakin. Tosin jos mä olisin halunnut siihen, mä oisin mennyt kysyy ihan pokkana ”Meneex viel kauan?” :D No jah, summasummarum, treeni kulki hyvin. Leveä kyykkykin onnistui mun mielestä oletettua paremmin. Mähän olen kehunut olevani ihan paska kyykkääjä ja penkkaaja… joten en lähde kauheesti hehkuttaa kyykkyäni :D mut itse olin tähän päivään ihan tyytyväinen. Mä oon vaan niin helvetin varovainenkin, kun pelkään että jään niiden painojen alle. Ja mullahan on tuossa oikeassa jalassa hermovaurio (seli seli, mut oikeesti on!) että varmasti sekin vaikuttaa jonkin verran. Olen itse huomannut, että yllättäen vasen jalka on mulla vahvempi, joten jotain tekemistä sillä hermovauriolla ihan varmasti on :/ ihminen kun on vammanen, se on sitten :D mutta siis onnekseni voin kuitenkin todeta ja olla iloinen siitä, että olen oikeastaan ihan terve, lukuunottamatta pientä kremppaa, mutta mitään niin vakavaa ei ole että siitä olisi kauheasti ongelmaa. Siitä siis iloitsen :) Vetää aina vähän hiljaiseksi, kun näkee ihmisiä, joilla on ihan oikeasti jokin fyysinen vamma mikä on haitaksi. Tänäänkin salilla oli kundi, jolla on toinen jalka proteesi. Joten mä olen ihan hiljaa nyt mun hermovauriosta :o Jos vaikka huomenna tuntuisi jaloissa tämän päivän tekeminen, niin olen tyytyväinen. Vähän vois vähemmän tuntua kuin kesäloman jälkeen :D Huomenna ois sitten taas treenipäivä ja perjantai. Ah. Kaksi viikko duunia takana ja hyvinhän sielläkin sujuu. Olen taas niin maanisessa vaiheessa tässä elämässä, että olen saanut korjattua meidän poran (hammasporan ;) ) ja toimenpide valaisimen. Nii-in, siinä on kuule meidän naapurille miettimistä (meidän kanssa siis samoissa tiloissa toimii nimeltä mainitsematon yritys, joka hoitaa meidän laitehuollot). Naapuri ei ole saanut kuluneen vuoden aikana aikaiseksi sitä poran korjaamista, eikä lampun huoltoa, joten minä tartuin tuumasta toimeen ja tein sen itse. Siitä hyvästä olen tienannut meidän tohtorilta jo kaksi viini pulloa :D jos vaikka joku päivä kehtais vähän maistaakkin. Vielä ois ilma-vesiruiskun tiivisteen hankinta. Yllätys, että naapurilta ei löytynyt siihenkään apua ;) haha. Mutta pientä miesten kyykytystä oli tänään ilmoilla, kun menin lainaamaan sieltä ruuvimeisseliä siihen lampun huoltoon, niin ukko tuli paikalle ite pyörittelemään sitä lamppua ja totesi, että tämä on kyllä tosi hankala, mun pitää mennä hakee ohjekirja. Sillä välin kun se haki sitä kirjaa mä olin purkanut jo koko lampun :D ja siinä vaiheessa kyllä huomasin, että otti vähän ukon egon päälle. Se iski mulle meisselin :D käteen ja sano että hän sanoo nyt irti itsensä tästä projektista. Alle puolessa tunnissa oli purkanut, puhdistanut ja kasannut sen lampun… ilman ohjekirjaa :D haha! Eli se siitä sitten. Seuraavaksi se hiplasi meidän poraa ja kysy, että mites tän kanssa. Totesin, että mä korjasin sen ;) ”Ai miten?” no kerroin sitten että miten :) käsityöt kuvia treenaan työ Lue myös: Kunto check ! 07.07.2015 Mun Strömsö 29.06.2015 Fitness ei ole kirosana! 24.06.2015 Miksi aina minä? 10.06.2015 Hyvin menee mutta menkööt 20.05.2015 07082012 tiistai; kameli tuli kotiin 10082012 perjantai: selkä-takaolat Päivi
